Pikkumuseon haasteet

Viikko 6: Suomalainen talvipäivä -hanke

2012-02-10T05:20:00.003-08:00

Nautelankosken museo osallistui vuosi sitten Suomalainen talvipäivä -hankkeeseen, jossa 11 museota dokumentoi erilaisten perheiden talvista arkipäivää. Keskiviikkona 2. helmikuuta 2011 museoiden tutkijat kulkivat perheiden mukana aamusta iltaan valokuvaten, videoiden ja havainnoiden päivän kulkua. Myöhemmin perheitä vielä haastateltiin. Lisäksi perheet ja museoiden tutkijat valitsivat yhdessä perheiden kanssa arjesta kertovia esineitä lahjoittavaksi museoiden kokoelmiin.

Talvipäivä-hankkeeseen osallistuivat Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo, Keski-Suomen museo, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Lahden historiallinen museo, Länsi-Uudenmaan maakuntamuseo, Nautelankosken museo, Pohjois-Pohjanmaan museo, Satakunnan museo, Suomen kansallismuseo, Tampereen museot ja Turun museokeskus. Dokumentointi on osa kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelma- eli TAKO-yhteistyötä. Sen tärkeä osa ovat museoiden nykydokumentointihankkeet. Nykydokumentoinnissa tallennetaan tämän päivän elämää, sen ilmiöitä ja niihin liittyvää aineellista kulttuuria joko konkreettisina esineinä tai niiden tallenteina. TAKO-yhteistyön nykydokumentointihankkeiden tuottama materiaali liitetään osaksi Suomi-kokoelmaa, josta muodostuu yhteinen kansallinen tallennekokoelma ja tietopankki.

Nautelankosken museo dokumentoi lietolaisen eläkeläispariskunnan elämää havainnoimalla ja valokuvaamalla perheen kotona sekä niissä paikoissa, joissa he asioivat päivän aikana. Myöhemmin perhettä vielä haastateltiin. Talvipäivä-dokumentoinnissa tallentui paljon eläkeläisperheen tavalliseen arkeen liittyviä asioita. Museon kokoelmiin lahjoitettiin ravilehti, Fiskarsin vasenkätisen sakset ja lakritsipatukka.

Suomalainen talvipäivä -hankkeen dokumentoinnissa kertyneestä aineistosta on avattu verkkonäyttely, joka kuvaa esimerkkien avulla millaista on suomalaisten elämä keskellä talvea. "Suomalainen talvipäivä" tarjoaa näkökulmia arkiseen keskiviikkoon aamulypsystä iltasatuun sekä työntekoon, kouluun ja harrastuksiin. Verkkonäyttelyyn voi tutustua osoitteessa http://tako.nba.fi/suomalainentalvipaiva/ Lue myös vuosi sitten aiheesta kirjoitettu blogiteksti.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Viikko 4: Myllärin Kerttu

2012-01-30T06:30:00.000-08:00

Nautelankoski-säätiön uusin julkaisu on lapsille suunnattu Myllärin Kerttu -kirja.

Myllärin Kerttu on kuvitteellinen kertomus Nautelan kartanon myllärin tyttären elämästä Liedossa. Kirjassa yhdistyvät muistitieto ja kirjoittajan luomat tarinat, joiden avulla muodostuu kuva 1930-luvun alun elämästä koulutytön silmin.

Kirja on osa Nautelankosken museon koululaistoimintaa. Liedon koulujen 2-luokkien oppilaat vierailevat vuosittain museossa, jossa he tutustuvat viljan käsittelyyn vesimyllyssä sekä entisajan elämään kotiseutumuseossa. Myllärin Kerttu jaetaan kaikille Liedon alakouluille heidän opetukseensa liittyvän museokäynnin yhteydessä. Kirjan avulla koulussa syvennetään museossa opittua: Kertun tarinoiden myötä päästään kurkistamaan niin entisajan arkeen koulunkäynteineen, työntekoineen ja leikkeineen kuin myös juhlahetkiin.

Kertun mukana päästään muun muassa tutustumaan isän työhön myllyssä ja järjestäjien tehtäviin kansakoulussa, vierailemaan Turun torilla, osallistumaan koulun kuusijuhlaan sekä seuraamaan saippuankeittoa ja pyykkäämistä. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi etsiä vanhojen tai murteellisten termien merkityksiä.

Kirjassa on mustavalkoinen piirroskuvitus, lukija saa itse värittää kuvat mieleisikseen. Kuvitus pohjautuu Nautelankosken museon ja Turun Sanomien arkiston valokuviin.

Myllärin Kerttu –kirja on tehty lapsia ajatellen, mutta se sopii kaikille Liedon lähimenneisyydestä kiinnostuneille. Kirja toimii hyvin myös muistelun apuna ja keskustelun virittäjänä 1900-luvun alkupuolella lapsuuttaan eläneiden parissa. Myllärin Kerttu -kirjaa jaetaan Liedon koulujen lisäksi Liedon kirjastoon sekä Liedon vanhainkotiin ja Liedossa oleviin hoivakoteihin.

Kirja on toteutettu Museoviraston innovatiivisiin hankkeisiin myöntämällä avustuksella. Innovatiivisten hankkeiden teemat vaihtelevat, tämä avustus myönnettiin nuorten ja lasten saattamiseksi kulttuuri- ja luonnonperinnön piiriin.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Nautelankosken museo

Viikko 2: Piispa kävi kylässä

2012-01-25T05:56:00.000-08:00

Liedon seurakunnassa oli piispantarkastus tammikuun toisella viikolla. Tarkastuksen toimitti Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala.

Piispantarkastuksella on kirkon historiassa pitkä perinne. Piispantarkastuksessa Liedossa piispa neuvotteli seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa ja seurakunnan talous sekä hallinto tarkastettiin. Piispa Kaarlo Kalliala tapasi myös muun muassa koululaisia, yrittäjiä ja kunnan edustajia. Piispantarkastuksen päätösmessu pidettiin Liedon kirkossa.

Mediatilaisuus museossa

Piispantarkastuksen mediatilaisuus oli Nautelankosken museossa. Piispan seurueessa mediatilaisuudessa olivat paikalla tuomiokapitulin pappisasessori, lääninrovasti Pertti Ruotsalo, notaari, seurakuntapastori Mikko Nieminen sekä Liedon seurakunnan kirkkoherra Esko Laine ja talouspäällikkö Pirkko Koivusalo.

Lisäksi mukana olivat seurakuntapastori Mari Leppänen sekä tiedottaja Johanna Hörkkö-Granö Liedon seurakunnasta. Mediaväestä paikalla oli sekä lehdistön että television edustajia.

Piispa Kaarlo Kalliala kertoi, että piispantarkastukset ovat työläitä, mutta usein niiden aikana ilahtuu seurakuntien hienoista ideoista. Kalliala itse pitää erityisesti koululaistapaamisista. Piispan tavatessa Liedon lukiolaisia puheenaiheina olivat suvaitsevaisuus, käyttäytyminen ja erilaisuuden sietäminen. Mediatilaisuudessa puhuttiin lisäksi muun muassa rovastikuntamallista, jossa useampi seurakunta olisi taloudellisesti yhdessä.

Mediatilaisuuden virallisen osuuden ja haastattelujen jälkeen piispa Kaarlo Kalliala ehti tutustua Nautelankosken museon näyttelyihin Kivikauden pyyntimiehen jäljillä sekä Jatkosodan valokuvia.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi
Nautelankosken museo

Viikko 44: Kerro muistosi Ristinpellosta

2011-11-02T02:24:00.000-07:00

Ristinpelto on Liedon Sauvolassa (Sauvala) sijaitseva ristiretkiaikainen kalmistoalue, jonne on Lounais-Suomen varhaisimman kristillistymisen aikana haudattu yli 150 vainajaa. Kalmistoa on tutkittu arkeologisin kaivauksin useita kertoja ja niissä on löydetty alueelta palaneen rakennuksen jäänteitä sekä mahdollisesti kellotapulin paikka. Perimätarun mukaan Ristinpellolla on aina oltava pystytettynä risti, joka estää ”kerupääpoikia” nousemasta haudoistaan häiritsemään eläviä.

Lietolaisten muistot menneisyydestä ovat ainutlaatuinen osa varsinaissuomalaista kulttuuriperinnettä ja niiden tallettaminen tuleville sukupolville on merkittävä osa paikallista museotyötä. Teen Turun yliopiston museologian oppiaineeseen teemaseminaaritutkielmaa, jossa selvitän yhteistyössä Nautelankosken museon kanssa Liedon Ristinpellon ristin esineellistä elämänkaarta sekä ristin ja kalmistoalueen merkitystä lietolaisille. Tavoittaakseni lietolaisten näkemyksen alueesta ja ristin merkityksestä suoritan aiheeseen liittyviä haastatteluja sekä kyselytutkimuksen, johon tämä kirjoituspyyntö liittyy. Monipuolisen ja kattavan muistitietoaineiston kokoamiseksi jokainen vastaus on tärkeä.

Onko Sinulla muistoja tai mielipiteitä liittyen Liedon Ristinpeltoon? Kerro kokemuksistasi vapaamuotoisella kirjoituksella. Voit lähestyä aihetta esimerkiksi kertomalla alueella järjestetyistä tapahtumista, joihin olet osallistunut. Voit pohtia ristin merkitystä itsellesi ja sitä, kuinka se vaikuttaa kalmistoalueen luonteeseen. Oletko käynyt alueella hiljentymässä tai retkeilemässä, miksi/mikset? Kerrothan myös kuinka usein olet käynyt Ristinpellolla, käytkö alueella esim. kerran vuodessa tai useammin/harvemmin. Voit lisäksi pohtia alueen tulevaisuutta ja kertoa mielipiteesi ristin säilyttämisestä ja uusimisesta.

Taustatietona kerro vähintään ikäsi, sukupuolesi ja suhteesi Lietoon ja Ristinpeltoon (esim. syntyperäinen lietolainen / muuttanut paikkakunnalle). Halutessasi voit kertoa suhteestasi Lietoon enemmänkin. Tutkimuksessa vastaukset tullaan käsittelemään siten, ettei yksittäistä vastaajaa voi tunnistaa. Mikäli haluat vastaukseesi viitattavan nimelläsi, mainitse asiasta kirjoitelmasi yhteydessä.

Vastauksia käytetään tutkimustarkoituksissa (viittaukset ja sitaatit tutkimuksissa, näyttelyissä, julkaisuissa) ja ne arkistoidaan Nautelankosken museoon, josta ne ovat tutkijoiden käytössä arkiston käyttösääntöjen mukaisesti.

Kirjoitukset pyydetään palauttamaan 1.12.2011 mennessä sähköpostitse osoitteeseen museo@nautelankoski.net, Nautelankosken museon sähköisellä palautelomakkeella http://www.nautelankoski.net/palaute.php tai postitse osoitteeseen: Nautelankosken museo, Nautelankoskentie 40, 21360 Lieto As. (kuoreen merkintä ”Ristinpelto”). Mikäli sinulla on kysymyksiä tutkimukseen liittyen tai haluat kirjoittamisen sijaan kertoa kokemuksistasi suullisesti, voit ottaa yhteyttä Nautelankosken museon tutkijaan, puh. 02 489 2400. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan 10 kpl Esihistorian jäljillä Liedossa –julkaisua. Halutessasi osallistua arvontaan liitä vastauksesi mukaan yhteystietosi.

Ystävällisin terveisin,

Helga Lähdemäki

HuK, tutkija

Turun yliopisto / Nautelankosken museo

Tekstin kirjoitti: Nautelankosken museon tutkija

Nautelankosken museo

Viikko 37: Myllyn turbiinin laakerin korjaus

2011-09-21T02:24:00.000-07:00

Nautelankosken vanhassa myllyssä pyörivä generaattori on tuottanut museolle sähköä jo kymmenen vuoden ajan. Muutama viikko sitten generaattori piti kuitenkin ottaa pois käytöstä, sillä yksi sen laakereista oli mennyt epäkuntoon. Epäkuntoon mennyt laakeri sijaitsee pystyturbiinista lähtevän akselin yläosassa, hihnapyörän alla. Ennen kuin korjaajan oli mahdollista päästä käsiksi itse laakeriin, tuli kaikki sen päällä oleva purkaa varovaisesti pois.

Hihnapyörän nostaminen laakerin päältä osoittautuikin varsin ongelmalliseksi. Toista sataa kiloa painavaa pyörää kun ei niin vain nostettu pois paikaltaan. Hihnapyörän alla sijaitsevaa laakeria ei kuitenkaan edes näe, jos pyörä on paikallaan, puhumattakaan että sitä päästäisiin korjaamaan. Pyörä oli ensin saatava pyörittämällä nostettua akselin päähän asti. Tämä tapahtui niin, että korjaaja viritti kaksi kierteistä tankoa kulkemaan pyörän pinnojen läpi. Putki tuettiin alhaalta ja lukittiin ylhäältä valtavan kokoisilla muttereilla. Sitten tankoja kierrettiin yhtä aikaa yhtä paljon ja lopulta pyörä oli noussut akselin päähän asti.

Hihnapyörä

Seuraava vaihe oli hihnapyörän paikaltaan poisnostaminen. Narujen avulla pyörä tuettiin yläpuolelle asetettuun puulankkuun, jonka jälkeen siitä purettiin pois kiertämiseen vaaditut apuvälineet. Kun hihnapyörä oli enää narun varassa, miehet nostivat tukkia sen verran, että pyörä kippasi akselin päältä pois lattialle asetetun toisen lankun päälle. Painavuudestaan huolimatta hihnapyörä on herkästi rikkoutuva. Lopulta se vieritettiin seinustalle odottamaan korjauksen ajaksi.

Kuulalaakeri

Reiän suurentamista hiomalla

Laakeri tuli nyt vihdoin näkyviin, mutta edelleen sen päältä piti poistaa jos jonkinlaisia renkaita. Myös uusia ongelmia tuli vastaan. Hihnapöly yhdessä rasvanpuutteen kanssa oli hitsannut laakerin sisärenkaan kiinni akseliin. Sen irrottaminen miesvoimalla osoittautui mahdottomaksi. Laakerin ulkorengas lähti irti, kun laakerin sisällä olleet kuulat saatiin pois. Vanha myllyrakennus korjauspaikkana tuo tilanteeseen omat haasteensa. Vaikka mylly onkin ulkoa harmaakivinen, on se sisältä puinen. Lisäksi viljapöly on tullut rakennukseen jäädäkseen. Kipinöitä aiheuttavien työkalujen käyttö on tällöin haasteellista, sillä yksi pieni kipinä voi sytyttää koko myllyn tuleen.

Kuulien poimintaa laakerista

Korjaajan oli kuitenkin pakko turvautua rälläkkään, sillä keinot loppuivat muuten kesken. Pitkän valmistelun jälkeen sisärengas saatiin vihdoin irrotettua pois akselin ympäriltä rälläkän, lekan ja sorkkaraudan avulla.

Voitto jäi kovin lyhyeksi, kun huomasimme, että kuulalaakerin alla sijaitsi vielä painelaakeri, joka oli myös hitsautunut akseliin kiinni. Renkaita hiottiin, sahattiin ja leikattiin - välillä lekan ja ruuvimeisselin avulla auottiin. Lopulta molemmat laakerit oli saatu irrotettua pois ja vasta nyt korjaajan oli mahdollista nähdä, mitä vahinkoa rikkoutuneet laakerit olivat aiheuttaneet. Uusien laakereiden lisäksi korjattavaa löytyi myös itse akselista, sillä rikkoutuneet laakerit olivat vahingoittaneet sen runkoa.

Kuula- ja painelaakerin välinen soviterengas

Lopuksi ympäristö siivottiin imuroimalla

Vian selvittyä korjaaja jäi pohtimaan parhaita mahdollisia ratkaisuja, jotta myllyn generaattori voitaisiin ottaa taas mahdollisimman pian käyttöön. Nautelankosken myllyyn rakennettu generaattori on ainokainen, ei ole toista ihan samanlaista. Se on rakennettu paikalleen, joten valmiita varaosia ei juurikaan ole saatavilla. Ammattitaitoinen korjaaja valmistaa tai valmistuttaa piirroksiensa perusteella uudet osat, jotta myllyn generaattori taas talvella tuottaisi museolle sähköä.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 36: Valtakunnalliset arkeologian päivät 2011: pyöräretki Kaskalan linnavuorelle

2011-09-06T03:03:00.000-07:00

Valtakunnallisia arkeologian päiviä vietettiin tänä vuonna 2.–3. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin ympäri Suomea erilaisia arkeologiaan liittyviä tapahtumia. Nautelankosken museo järjesti lauantaina 3.9. opastetun pyöräretken Kaskalan linnavuorelle ja muille lähiseudun muinaisjäännöksille. Kaikki tämän vuoden kohteet sijaitsivat Aurajoen itäpuolella. Pyöräretken aikana tulivat tutuiksi Kukkarkosken kivikautiset asuinpaikat I j II sekä Kukkarkoski I:n läheisyydessä sijainnut kivikautinen kalmisto, Merolan rautakautinen kalmisto ja kivikautiset asuinpaikat, Kylätalon rautakautinen kalmisto, Ryökkään moniperiodinen asuinpaikka, Yli-Poron kuppikivi ja Kaskalan linnavuori. Pyöräretkellä oli oppaan lisäksi kuusi osallistujaa.

Museon pihassa kerrottiin aluksi pyöräretken ohjelma, jonka jälkeen kerrottiin pyöräreitin maisemasta ja maiseman esihistoriasta ja historiasta. Seuraavaksi esiteltiin lyhyesti, mitä muinaisjäännökset ovat ja kerrottiin hieman niiden hoidosta. Lopuksi kuvattiin arkeologiseen tutkimukseen kuuluvia vaiheita ja korostettiin, että arkeologi tekee paljon muutakin kuin kaivaa. Osallistujat saivat vielä ennen lähtöä pyöräretken kohteet esittelevän kartan.

Karttapohja: Museoviraston muinaisjäännösrekisteri

Ensimmäinen pysähdys oli heti museoalueella Aurajoen toisella puolella, sillä Kukkarkoski I:n kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto sijaitsevat heti sillalta nousun jälkeen vasemmalla. Asuinpaikka on sijainnut Aurajokeen viettävällä rinteellä ja kalmisto asuinpaikan läheisyydessä, asuinpaikan yläpuolella. Alue on ollut kivikaudella pieni saari merenlahden pohjukassa, ja se erottuu yhä maastosta kohoumana. Merenlahti on maankohoamisen myötä ”muuttunut” Aurajoeksi. Kukkarkosken haudoista on löydetty merkittävä määrä hienoja meripihkakoruja sekä liuske- ja piiesineitä. Kukkarkoski II:n kohdalla ei pysähdytty, mutta sen näki pyöräillessä katsoessaan vasemmalle pian Vintalantielle siirtymisen jälkeen. Kukkarkoski II sijaitsee noin 300 metrin päässä Kukkarkoski I:stä kaakkoon. Kukkarkoski II on asuinpaikoista vanhempi, ja ilmeisesti sieltä on siirtynyt ihmisiä Kukkarkoski I:n asumaan. Kukkarkosken asuinpaikoilla on asuttu noin 5000 vuotta sitten neoliittisella kivikaudella.

Merolan talon ympäristössä on useita kivikautisia löytöpaikkoja, jotka liittyvät kaikki ilmeisesti samaan kokonaisuuteen. Alueella sijaitsee myös Merolan rautakautinen polttokenttäkalmisto. Merolassa pyöräretkeläiset pääsivät näkemään asuinpaikoilta löydettyjä kivikautisia esineitä ja polttokenttäkalmistosta löydettyjä rautakautisia esineitä, jotka Museovirasto oli lähettänyt talon väelle. Merolassa opastus keskittyi polttokenttäkalmistoon, joka on yksi rautakauden kalmistotyypeistä. Siinä on yhdestä neljään kivikerrosta, mutta ei yleensä selviä latomuksia tai röykkiöitä erotettavissa, vaan hautauksen päälle on vain heitelty kiviä. Merolan polttokenttäkalmistoon liittyykin erikoisuus: sen läheisyydessä on kiviladelma, jonka arkeologi Ella Kivikoski on tulkinnut ihmisen tekemäksi. Nykyään polttokenttäkalmistosta ei näy maan pinnalle juuri mitään. Polttokenttäkalmisto on selvästi yhteisöllinen hautaus, jossa yksilöitä on vaikea erottaa. Merolan polttokenttäkalmiston vanhimmat hautaukset ovat kansainvaellusajalta 1500 vuoden takaa ja nuorimmat viikinkiajalta noin 1000 vuoden takaa.

Kylätalon rautakautinen kalmisto sijaitsee mystisesti ikään kuin talon kellarissa, vaikka kalmisto on toki ollut olemassa ensin ja talo on rakennettu myöhemmin sen päälle. Ennen talon rakentamista kalmisto on ollut pieni kumpare peltojen keskellä. Paikalta on löytynyt runsaasti esineistöä 1000-luvulta, ja ilmeisesti paikalla on ollut ruumishautauksia. Hienoin löytö lienee ollut ensin kultakypäräksi luultu kultakruunu, joka piti toimittaa Kansallismuseon kokoelmiin, mutta myytiinkin kultasepälle Turkuun. Samanlainen kruunu on löydetty Kroatiasta.

Ryökkään asuinpaikka on sijainnut Rähälän krotin pohjoispuolella vanhalla Rähälän Ryökkään kylämäen tontilla. Paikalta on löydetty kivikautisia, myöhäisrautakautisia ja historiallisen ajan asuinpaikkalöytöjä, esimerkiksi keramiikkaa ja metalliesineitä. Nuorimmat löydöt ovat 1800-luvulta. Kaivaustutkimuksia on tehty tielinjan oikaisun takia, ja asuinpaikka jääkin nykyisen tien alle.

Yli-Poron kuppikivi on yksi Liedon monista kuppikivistä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa, että sen sijainti pitää tietää ja kulkea Yli-Poron talon pihamaan poikki, jos kiveä aikoo mennä katsomaan. Pyöräretkeläisille olikin sovittu opastus kuppikivelle ”talon puolesta”. Kuppikivissä on ihmisen tekemiä kuppeja. Yli-Poron kuppikivessä niitä on kolme. Kuppikivien merkitys on epäselvä. Kupit on ehkä hakattu, jotta niihin voitaisiin uhrata esimerkiksi viljanjyviä hyvän sadon toivossa. Yksi kuppikivien selitys on rajakivi. Yli-Poron kuppikivi sijaitseekin Yli-Poron ja Peuran maiden rajalla. Kuppikiven läheisyydessä on talon väen mukaan sijainnut myös tuulimylly, joka on purettu. Yli-Poron talon pihamaalta on löytynyt koekaivauksissa sekoittuneena eri-ikäisiä asuinpaikkalöytöjä: rautakaudelta keramiikkaa ja kuonaa ja historialliselta ajalta tiiliä, lasia ja fajanssia.

Kaskalan linnavuori on yksi Liedon kolmesta linnavuoresta. Muut ovat Vanhalinna ja Viikka. Muinais- ja mäkilinnaksikin kutsuttu linnavuori on kallioisella mäellä sijainnut esihistoriallinen puolustusvarustus. Kaskala jakaantuu kahteen mäkeen, joista pohjoisemmalla kulkee kivivalli mäen keskikohdan poikki. Pari metriä leveä valli on tehty suurista kivistä, ja se tekee pohjoispäässään jyrkän mutkan. Valli erottuu maastossa ja on arkeologi Hjalmar Appelgrenin mukaan ihmisen tekemä. Kaskalaa on tutkittu hyvin vähän eikä siellä ole tehty ollenkaan arkeologisia kaivauksia, joten linnavuorelta ei ole löydetty mitään. Appelgrenin tekemän tarkastuksen lisäksi Kaskalassa ovat käyneet tutkimusmielessä vain Matti Huurre sekä Lea Degerholm ja Juha Ruohonen tekemässä inventoinnin. Koska Kaskala ei ole Museoviraston hoitorekisterissä, sitä ei pidetä paljaslakisena kuten Vanhalinnaa. Niinpä Kaskalan hahmottaa linnavuoreksi vain kiipeämällä sen päälle. Korkeimmalla kohdalla seisoessaan voi kuvitella puut pois, jolloin hahmottaa, miten hyvä näkymä mäeltä on ollut Aurajoelle. Näin lähestyvät vieraat alukset on havaittu jo kaukaa. Kaskalan päältä hahmottaa myös, miten jyrkkä joelle päin näkyvä länsireuna on. Tämä on estänyt linnavuorelle kiipeämisen siitä suunnasta, ja kulku on tapahtunut jostain loivasta kohdasta. Kaskalan linnavuorta ei voida ajoittaa tarkasti tutkimusten ja löytöjen puutteen takia, mutta yleisesti ottaen linnavuoret ovat rautakautisia.

Tekstin kirjotti museoavustaja

Nautelankosken museo

Viikko 34: Liedon päivä ja lietolaisten sotatie

2011-08-26T01:12:00.000-07:00

Liedon päivä

Nautelankosken museossa vietettiin perinteiseen tapaan Liedon päivää avoimien ovien merkeissä. Museovierailla oli mahdollisuus tutustua Lauri Nautelan museossa sekä kotiseutumuseon tiloissa oleviin näyttelyihin. Kotiseutumuseoon pääsi oppaan matkassa tasatunnein tutustumaan maaseudun perinteisestä rakentamisesta kertovaan näyttelyyn Piilukirves ja punamultaa. Näyttelyssä on esillä työkaluja, valokuvia ja tekstejä selittäviä piirroksia esimerkiksi hirsisalvosnurkista ja hirsirakennuksen rakenteista. Kotiseutumuseon tuvan puolella taas oli mahdollista nähdä miltä 1930-luvun myllärin asunto on näyttänyt.

Lauri Nautelan museossa esillä oleva Raha –kerätty ja kätketty kertoi kiinnostuneille Suomen alueella käytetyn rahan historiasta. Näyttely pohjaa Lauri Nautelan numismaattiseen kokoelmaan. Lisäksi tutustuttavissa olivat perusnäyttelyt Kivikauden pyyntimiehen jäljillä sekä Elävä joki- dioraama. Museolla alkukesästä avautuneeseen Jatkosodan valokuvia –näyttelyyn oli mahdollista tutustua konfliktiarkeologi Riku Kauhasen johdolla. Valokuvien lisäksi Kauhasella oli karttoja, joiden avulla hän kertoi ja näytti miten ja missä lietolaiset sodan aikana liikkuivat.

Lietolaisten sotatie jatkosodassa

Varsinais-Suomen sotilasläänistä kootun ensimmäisen divisioonan perustamisen myötä lietolaisia koottiin Liedon suojeluskuntatalolle. Suojeluskuntatalolla selvisi kuitenkin, että viestimiehiksi ajatelluista lietolaisista vain kolmanneksella oli viestikoulutus. Jalkaväkirykmentti 35 muodostuikin varsinaissuomalaisista sotilaista ja mukana oli myös paljon lietolaisia. JR 35 jakaantui muiden rykmenttien tavoin kolmeen pataljoonaan, joissa kaikissa oli mukana myös lietolaisia. Lietolaisia palveli myös muissa joukoissa kuten esimerkiksi päämajan kaukopartioissa. Liedon suojeluskuntatalolta aloitettiin kuljetukset Lahden seudulle, josta edelleen jatkettiin Kaltimon ja Korpiselän kautta Aunuksen suuntaan.

JR 35 alistetiin Karjalan armeijalle ja se eteni käskyjen mukaan Vieljärvelle, jonne rykmentti vielä siirtyi kokonaisuudessaan. Lietolaiset pysyivät paikoillaan Vieljärven alueella taisteluissa noin kuukauden ajan ja osa museon kokoelmissa olevista valokuvista onkin otettu siltä alueelta. Vieljärven taistelut vaativat myös jatkosodan ensimmäiset lietolaisuhrit kolmen kaaduttua pommituksissa. Hyökkäyksen edetessä pataljoonat olivat jo erillään tukemassa hyökkäystä niille määrätyllä tavalla. JR 35 jatkaessa Pyhäjärven kautta matkaa kohti Petroskoita oli se koko ajan alistustehtävissä. Pataljoonia määrättiin milloin minnekin suuntaan motteja saartamaan tai siivoamaan taikka joukkoja täydentämään. Koko jalkaväkirykmentti eteni koukkailemalla kohti Maaselän kannasta.

Pyhäselältä edettiin kohti Petroskoita ja ensimmäiset suomalaiset siellä olivatkin varsinaissuomalaisia. Kaupungissa ensimmäisenä liehunut Suomen lippu oli Euran lottien tekemä. JR 35 jatkoi Petroskoista yhä pohjoisemmaksi ja saavutti loka-marraskuusta Karhumäen. Miehet olivat nyt kesäkuusta asti edenneet kannasta eteenpäin. Karhumäellä saatiin hetki nauttia kauan kaivatusta levosta ja alueelta onkin otettu paljon valokuvia, joita on esillä Nautelankosken museon Jatkosodan valokuvia -näyttelyssä. Koko Maaselän kangas saadaan vallattua 1942 alkuvuoteen mennessä. JR 35:n asema oli ensin Krivin lohkolla, mutta syyskuussa se oli siirretty jo hieman etelämmäs Poventsan lohkolle. Lietolaiset rakensivat myös puolustusasemia Karhumäestä länteen sijaitsevalla Ahvenjärvellä asemasodan aikaa.

Samaan aikaa, kun JR 35 oli edennyt Maaselälle, oli lietolaisia joukoissa mukana myös etelämpänä Koivistossa ja Viipurin Suurlahdella. Pohjoisin paikka, jossa tiettävästi on ollut ainakin yksi JR 14 palvellut lietolaissotilas, on menetetyn käsivarren suunnalla sijaitseva Tschapr-järvi. Koska JR 35 oli usein alistustehtävissä, lietolaisia sotilaita joutui mitä erilaisimpiin paikkoihin ja tehtäviin. Lietolaisten sotatie Maaselälle olikin varsin pitkä ja sisälsi paljon koukkauksia. Useat järvet sekä ryteiköt tekivät maastosta, jossa sotilaat etenivät ja taistelivat, varsin raskaan.

Venäjän suurhyökkäyksen alettua Maaselältä siirrettiin joukkoja etelämmäksi auttamaan. JR 35 osallistui taisteluihin Viipurin pohjoispuolella sijaitsevassa Pyöräkankaassa, Talin ja Ihantalan lähistöllä. Maaselältä miehiä siirrettiin myös Laatokka-Syskyjärvi-Loimola –linjalle ja lopulta Suojoen ja Loimolan kautta miehiä siirrettiin Karjalasta pois.

Suomen armeijan päämajalla oli sodan aikana kaukopartiotoimintaa, johon osallistui myös lietolaisia. Päämajalla oli neljä kaukopartio-osastoa. Kaukopartion toiseen osastoon, Osasto Kuismaseen kuului kaksi lietolaista. Nämä linjojen taakse keskittyneet partiot olivat luonteeltaan erilaisia JR 35 tehtävien kanssa ja miehiltä vaadittiinkin erityisen hyvää kuntoa ja kestävyyttä sekä aseenkäsittelytaitoa. Talvella reissut tehtiin hiihtäen ja kesällä lentokoneet lennättivät joukot tehtäväalueen läheisyyteen. Etäisin Osasto Kuismasen, OsKun, partioista kävi 300 km päässä Moskova-Arkangeli-radalla ja mukana oli myös toinen OsKun lietolaisista. Hän on kauimpana idässä jatkosodan aikana käynyt lietolainen.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 33: Radioamatööripäivä Nautelankosken museossa

2011-08-24T05:22:00.000-07:00

Nautelankosken museossa vietettiin sunnuntaina radioamatööripäivää. Radioamatööriharrastuksen ideana on oman radiolähettimen avulla pitää yhteyttä muihin alan harrastajiin. Pelkästään Suomessa harrastajia on yli 5000. Maailmanlaajuisesti radioamatöörejä on noin kolme miljoonaa, joten myös kansainvälinen yhteydenpito on mahdollista ja varsin suosittua. Yhteyttä toisiin radioamatööreihin voi pitää puhuen, sähköttämällä, digitaalisesti, TV-kuvia vaihtamalla tai satelliitin avulla. Radioamatööritutkinnon suorittamalla on mahdollisuus Viestintäviraston luvalla pitää hallussa ja käyttää radioamatööriasemaan kuuluvia lähetinlaitteita.

VRFKC-radio mallia 1945

Museolle asemaa perustamaan saapuivat radioamatöörit Jouko Lehto ja Leo Pajuvirta. Asemaa rakentaessa huomio kiinnittyy ensin antenniin, joka on saatava paikalleen ja viritettävä kuntoon. Nautelankoskelle antenni viritettiin niin, että samalla antennilla pystyi pitämään yhteyksiä sekä sähkötyksellä että puheella. Antennin paikalleen laitto vaati viestimistaitojen lisäksi myös tarkkuutta, sillä antenni ammuttiin jousen avulla puuhun. Antennien laittoa esiteltiin myös päivän mittaa toiminnasta kiinnostuneille. Radioasemaan antennin lisäksi kuului VRFKC-radio mallia 1945, joka on rakennettu Turussa ASA radio oy:n tehtaalla sota-aikana sekä uusi Japanissa rakennettu radio ICOM 718.

Suomen radioamatöörit ovat ottaneet perintö- ja suojelukohteekseen viime sodissa käytetyt sotilasradiot ja muut viestilaitteet. Nykyään yhä harvempi radioamatööri osaa sähköttää vaatimuksen poistuttua tutkintovaatimuksista, mutta sodassa sähköttäminen oli olennainen osa sotilasradioviestitystä. Myös Nautelankosken museon mesenaatti Lauri Nautela palveli sodassa ilmatorjunnassa ja hoiti viestiliikennettä sähköttämällä. Radioamatöörien ylläpitämä taito vanhoista tekniikoista ja laitteista mahdollistaa tiedon ja taidon säilymisen tulevillekin sukupolville.

Amatöörejä Nautelankoskelle seuraamaan tulleiden kiinnostuneiden joukossa oli myös ammattisähköttäjiä sekä puolustusvoimissa palvelleita sähköttäjiä ja sota-aikana viestimiehinä toimineita veteraaneja. Aamulla kymmeneltä avattu asema aloitti yhteydenoton parillisilla tunneilla puheella, parittomat tunnit taas aloitettiin sähköttämällä. Asema olikin äänessä lähes ilta kuuteen asti ja radioyhteyksiä kertyi tältä ajalta 134, joista sähkötyksellä 35. Radioyhteyksien lomassa Pajuvirta ja Lehto vastailivat yleisön kysymyksiin ja esittelivät osalle varsin tuntemattomia radiolaitteitaan.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 32: Luonnonsuojelualueen hoito

2011-08-10T05:31:00.000-07:00

Nautelankosken museo tarkoittaa monille näyttelyitä, Lauri Nautelan kokoelmia, Jonkarin tupaa tai vesimyllyä. Toisille jäävät mieleen varsin näyttävä pato ja sen rajoittaman joen rannalla vanha sauna. Kaikkea tätä yhdistää yksi asia; ne ovat ihmisen rakentamia. Nautelankosken museoalue on kuitenkin paljon muutakin kuin vain isiemme ja äitiemme työn tuloksia, sillä alueella sijaitsee koskea myötäilevä kaunis ja biodiversiteetiltään laaja luonnonsuojelualue.

Nautenlankosken luonnonsuojelualue kuuluu Euroopan unionin Natura 2000 -verkostoon, jonka tarkoituksena on suojella arvokkaita luontokohteita. Nautelankosken luonnossa erityisen arvokkaita ovat sen jokivarsilehdon kasvillisuus ja toisaalta niittyalueet. Nautelankosken alueella on myös luontopolku, joka mahdollistaa monimuotoiseen alueeseen tutustumisen helposti ja vaivattomasti kävelyretken muodossa. Rauhoitettua aluetta ei ole tarkoitettu piknikille tai lemmikkieläinten ulkoiluttamiseen, vaan alue pyritään pitämään luonnontilaisena ja sen eläimistö mahdollisimman häiritsemättömänä.

Luonnonsuojelualue tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden myös eläinharrastajille. Kulkiessaan luontopolun itäisemmällä lenkillä päätyy kulkija lintutornille tai yhtälailla kalaharrastajan jäädessä sillan alapuoliselle koskialueelle avautuu hänelle mahtava tilaisuus perhokalastukseen, johon Nautelankosken lohikanta antaa erinomaisen tilaisuuden. Toisaalta alueella on myös erittäin moninaiset kasvi- ja eläinkunnat, muun muassa harvinaisen laaja perhoskanta.

Nautelankosken luontoalue ei kuitenkaan selviä ilman huolenpitoa. Vuosittain alueella järjestetään vapaaehtoisvoimin niittotalkoot, joiden tavoitteena on kasvilajien monipuolisuuden säilyttäminen. Käytettävät välineet ovat museolle ominaisen perinteisiä: viikate, harava, hanko ja heinäseiväs. Tulosta kuitenkin syntyy ja niittäjien työjälkenä on tälläkin hetkellä pihalla heinäseipäitä, mutta toisaalta itse työn tekijöiden mieleen tallennetut muistot; aherruksen jälkeinen ilta saunomista, grillaamista ja uimista lämmittää mieltä vielä talven kylmimpinäkin iltoina.

Niittotalkoot Nautelankoskella ovat muodostuneet perinteeksi monille osanottajille ja porukan ydin pysyykin vuodesta toiseen samana. Tietysti uusia niittäjiä tulee mukaan ja näin työlle saadaankin taattua jatkuvuus. Tällä tavalla taito siirtyy niittäjältä toiselle ja viikatteen käytön salojen hallitsijoita saapuu jatkossakin talkoisiin.

Nautelankosken luonnonsuojelualueen hoito ei kuitenkaan tarkoita vain niittotalkoita. Vaikka luonnonsuojelualue onkin luontopolkua lukuun ottamatta koskematon – siis ideaalitilanteessa – niin polun raivaaminen ja muut kulloisetkin haasteet pitävät museon väen kiireisenä.

Tänä kesänä luonnon monimuotoisuutta uhkaamaan on alueelle levinnyt vieraslaji, jättipalsami. Alun perin puutarhojen koristukseksi Himalajalta tuotu kasvi on päässyt leviämään Euroopan luontoon, siis myös Suomeen. Lajilla ei ole täällä luontaisia vihollisia, joten se on hyvin kilpailukykyinen ja saattaa syrjäyttää alleen alkuperäisen lajiston. Jättipalsami on suurikokoinen yksivuotinen kasvi, se saattaa kasvaa jopa kaksimetriseksi.

Luonnonsuojelualueet pyritään pitämään luonnonmukaisessa tilassa, joten vieraslajit mukaan lukien jättipalsami eivät niille kuulu. Jättipalsami leviää tehokkaasti, yksilö voi tuottaa jopa 800 siementä, jotka kasvi voi lennättää jopa seitsemän metrin päähän kasvupaikastaan. Suurin osa itävistä siemenistä versoaa seuraavana vuonna, joten vapaaksi päästessään jättipalsami valloittaa nopeasti uusia elinalueita.

Ongelmaksi Nautelankoskella muodostunut jättipalsami päätettiin hävittää, joten paikalle kutsuttiin talkoot. Kuusi apuun rientänyttä partiolaista huhki kukin kaksi ja puoli tuntia kitkeäkseen jättipalsamiyhteisön juurineen pois luonnonsuojelualueelta. Kasvi on onneksi helppo hävittää, sillä hentojuurisena se nousee maasta kivuttomasti. Kitkeminen tulee kuitenkin tehdä ennen kuin siemenet ehtivät muodostua, sillä kosketettaessa kypsä siemenkota sinkoaa sisältönsä ilmaan ja pienet ja kevyet siemenet pääsevät leviämään eläinten ja muun muassa kenkien mukana uusille kasvualueille.

Ensi kesänä selviää onko jättipalsamiyhdyskunta hävinnyt luonnonsuojelualueelta vai tuleeko taistelua jatkaa. Ongelma on kuitenkin havaittu ajoissa, joten syytä optimismiin on. Vaikka vielä vuoden kulutta muutama yksilö kasvaisi polun varrella, on niiden hävittäminen jo huomattavasti helpompaa ja muualta saatujen kokemusten perusteella on jättipalsami torjunta ollut menestyksekästä, joten on odotettavaa, että muutaman vuoden kuluttua on tämä vieraslaji vain muisto luonnonsuojelualueen historiassa.

On myös hyvä pitää mielessä, että lajistoon kuuluu myös sellaisia lajeja, jotka ihminen on alueelle tuonut – tosin kivikaudella. Muun muassa vuohenputki, pujo ja keltamo ovat todennäköisesti ihmisen toiminnan tuloksena levinneet alueelle. Nämä muinaistulokkaat olivat alun perin rautakautisia lääkeyrttejä. Huolimatta siitä, että vieraisiin lajeihin suhtautuminen luonnonsuojelualueella on aina tapauskohtaista, on varmaa, että yksi perinne tulee jatkumaan; niittotalkoot järjestetään myös ensi vuonna.

Tekstin kirjoitti: museon kesätyöntekijä

Nautelankosken museo

Viikko 31: Cyfarchion o Gymru!

2011-08-06T06:04:00.000-07:00

Terveiset Walesista! Vietin siellä kaksi viikkoa kansainvälisessä 4H-nuorisovaihdossa majaillen Wales Young Farmers -järjestön jäsenten luona. Sekä Wales Young Farmers- että Suomen 4H-järjestön eurooppalainen kattojärjestö on Rural Youth Europe; tosin sekä Young Farmers että 4H ovat nykyään vähemmän ”rural” ja ”farming” kuin ennen, vaikka maaseutuun liittyvät asiat koskettavatkin yhä molempia järjestöjä.

Walesissa puhutaan kymriä ja englantia.

Aika Walesissa kului lukuisiin linnoihin, museoihin ja arkeologisiin kohteisiin tutustuessa, kahviloissa käydessä, puoteja kierrellessä, vuorelle kiivetessä ja kymrin kieltä opetellessa. (Olin Pohjois-Walesissa, missä kymri on suurimmalle osalle äidinkieli ja englanti toinen kieli.) Ohjelmassa oli myös Royal Welsh Show, joka on todella suuri maatalousnäyttely – tai oikeastaan enemmänkin kuin vain maatalousnäyttely: ihmiset kokoontuvat ennen kaikkea tapaamaan tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia ohjelman seuraamisen ja alueen kiertelyn lomassa. Ensimmäiset viisi päivää olin Cerin luona, seuraavat kaksi päivää Cerin ja hänen poikaystävänsä Geraintin asuntovaunun sivuteltassa Royal Welsh Show’n leirintäalueella, seuraavat neljä päivää Ffionin ja neljän muun tytön asuntovaunun sivuteltassa edelleen leirintäalueella, seuraavat kaksi päivää Seanin luona ja loput kaksi päivää Manonin luona. Esittelen tässä tekstissä vierailemistani kohteista ne, jotka sopivat parhaiten museon blogiin.

Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch.

Wales Young Farmers -porukkaa.

Royal Welsh Show.

Felin Uchaf

Llynin niemimaalla Rhoshirwaunin kylässä sijaitsevaan Felin Uchafiin on rakennettu kelttiläisten talojen rekonstruktioita. Kaikki työvaiheet on tehty täysin vapaaehtoistyövoimin. Felin Uchafissa käy paljon koululais- ja muita ryhmiä oppimassa kelttiläisestä aikakaudesta ja arkeologisesta tutkimuksesta. Koskaan ei voida tietenkään olla täysin varmoja siitä, miltä esihistorialliset rakennukset ovat näyttäneet, mutta oli silti hienoa nähdä kelttiläinen talo ”luonnossa” varsinkin sisältä mutta myös ulkoa. Piirroshahmotelmia taloista olin toki nähnyt arkeologian tenttikirjallisuuden parissa joskus aiemmin.

Seuraava kuvaus perustuu siihen, mitä näin Felin Uchafissa: Kelttiläiset talot olivat pyöreitä. Niiden katot tehtiin järviruo’osta ja kannattelevat pylväät tai seinät savesta. Jos talo tehtiin osittain maan sisään, maa toimi seininä, jolloin ei tehty enää seiniä vaan kannattelevat pylväät. Myös uuni tehtiin savesta.

Toisella viikolla kävimme uudestaan Felin Uchafissa. Tällä kertaa siellä kerrottiin vanhoja walesilaisia kansantarinoita ja paistettiin pitsaa uunissa. Walesissa onkin elävä taruperinne, ja tunnetuin tarina lienee Pyöreän pöydän ritarit, jossa seikkailevat muiden muassa kuningas Arthur ja velho Merlin.

Walesin kansallissoitin.

Tre’r Ceirin linnavuori

Viimeisen päivän aamuna ennen lähtöpäivääni kiipesimme Manonin, Elainin ja Dickin kanssa Tre’r Ceirin vuorelle tutustumaan rautakautiseen linnoitukseen. Käytännössä Tre’r Ceiri vastaa Suomen linnavuoria, mutta on paljon korkeampi ja rinteitä kiertävät kivivallit sekä rautakautisten asuntojen kiviset pohjat ovat hyvin säilyneet, joten linnavuoren tarkoitus ja toiminta tulivat jotenkin selvemmin ilmi kuin Suomessa. Tre’r Ceirin huipulta oli hyvä näkymä kauas merelle molemmin puolin Llynin niemimaata, mikä auttoi hahmottamaan, miten helposti lähestyvän laivan näki ja miten ihmiset ehtivät kiivetä vuorten kivivallien suojaan ennen kuin laiva ehti rantaan asti. Tietysti myös maitse lähestyvät vieraat havaittiin varmasti ajoissa. Lisäksi korkeina säilyneet kivivallit antoivat kuvan siitä, miten sotilaat ovat puolustaneet vuorelle kiivenneitä ihmisiä muurin takaa. Lukuisat asuntojen pohjat taas kertoivat selvästi siitä, että vuorella on valmistauduttu asumaan pitkiäkin aikoja. Tämä kaikki taas viittaa siihen, että seutu on ollut rautakaudella levotonta.

Tre'r Ceirin linnavuori.

Rautakautisten asuntojen pohjia Tre'r Ceirin linnavuorella.

Puolustusta varten rakennettua vallia.

Biwmaresin ja Caernarfonin linnat

Caernarfon.

Pääsin käymään kahdessa keskiaikaisessa linnassa, joista molemmat ovat Edvard I:n ajalta (1272–1307). Molemmat linnat sijaitsevat entisessä Gwyneddin ruhtinaskunnassa Pohjois-Walesissa, Biwmares (tai Beaumaris) nykyisessä Angleseyssa ja Caernarfon nykyisessä Gwyneddissä. Kummatkin linnat on rakennettu puolustustarkoitukseen. Biwmaresissa kävin Cerin ja Lowrin kanssa ja Caernarfonissa yksin Cerin ja Lowrin käydessä kaupungilla.

Caernarfon.

Prinssi Charles kruunattiin Walesin prinssiksi tällä kivialustalla.

Caernarfonin portaita.

Caernarfon on linnoista ”säilyneempi” ja sen kulmikkaat tornit tuovat mieleen satujen linnat. Caernarfonin sisäpihan aukiolla on pyöreä kivialusta, jolla prinssi Charles kruunattiin Walesin prinssiksi vuonna 1969. Kulkiessani Caernarfonin linnan tornien kapeita ja epätasaisia pyöröportaita ylös torniin ja takaisin en voinut olla huomaamatta eroa Suomen linnoihin: esimerkiksi Olavinlinnassa vastaaviin portaisiin ei päästetä yleisöä turvallisuussyistä kuin oppaan kanssa. Mitenköhän olisi käynyt, jos olisin kompastunut laskeutuessani kivisiä portaita alas torneista? Linnassa oli toki yhtä aikaa muitakin vierailijoita, mutta aika pitkälti kuljin ihan omassa seurassani. Varoituskylttejä oli kyllä useissa kohdissa linnaa.

Biwmares.

Biwmaresin rakentaminen on jäänyt aikoinaan kesken ja linna on raunioitunut, joten linnassa ei ole samanlaisia kokonaisia torneja kuin Caernarfonissa. Muutenkin linna on jotenkin ”rujompi” kuin Caernarfon. Biwmares muistuttaa ehkä hieman Suomen (raunioituneita) linnoja kuten Raaseporin linnanraunioita, tosin Biwmares lienee isompi.

Biwmares.

Museoita

Talojen katot tehdään ja on tehty Walesissa kuten muuallakin Britanniassa useimmiten liuskekivilaatoista, joten kaivokset ovat olleet ja ovat yhä tärkeitä samoin kuin liuskekivilaattojen valmistus. National Slate Museum esittelee kaivostoimintaa ja liuskekivilaattojen valmistusta. Museossa erityisen kiinnostavia olivat työntekijöiden asunnot eri vuosikymmeniltä, valtavankokoinen voimaa tuottava vesiratas ja Nautelankosken museon vesimyllyn valta-akselia muistuttavat valta-akselit, jotka liikkuivat (pyörivät).

Tutunoloinen valta-akseli pyörimässä.

David Lloyd George (1863–1945) oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa walesilainen pääministeri. Hänen elämästään kerrotaan Cricciethissä sijaitsevassa museossa. Esillä on paljon Lloyd Georgelle kuulunutta esineistöä, ja hänen elämästään kerrotaan näyttelyteksteissä. Museon takana on Lloyd Georgen viktoriaaninen lapsuudenkoti, ja myös hänen hautansa on museon läheisyydessä.

Lloyd George Museum.

Lloyd Georgen hauta.

Lloyd Georgen lapsuudenkoti.

Manonin isoäidin mylly ja Woollen Mill

Kävimme Ffionin ja Manonin kanssa Manonin isoäidin tilan vanhassa myllyssä ja Woollen Millissä. Jälkimmäinen ei siis ole mylly, vaan suomenkielinen sana voisi olla ehkä kehräämö. Vesirattaan pyöriminen tosin luo (ainakin osittain) voiman, joka saa kehräämön laitteet toimimaan, ja myllyssäkin voi olla vesiratas. Woollen Millissä valmistetaan villalankaa alusta lähtien: lampaalta keritty villa muuntuu siellä kartiolle puolatuksi langaksi. Yläkerran puodista voi ostaa paikan päällä valmistetusta langasta kudottuja ja neulottuja tuotteita.

Woollen Mill. Sisällä ei valitettavasti saanut valokuvata.

Myllyssä käytettyjä työkaluja.

Manonin isoäidin tilan myllyssä panin merkille Nautelankosken museon vesimyllystä tutut osat: alakerran jauhotorvet, myllynkivien puiset suojukset, itse kivet, jyvien syöttäjät eli porsaat sekä puiset kaukalot, joihin jyvät pudotetaan jauhatusta varten. Myllyrakennuskin muistutti luonnonkivistä muurattuine seinineen Nautelankosken myllyä, mutta tosin matkan aikana näkemistäni rakennuksista suurin osa oli kivisiä. Mylly ei ole enää toiminnassa, mutta aikoinaan sen voimanlähteenä toiminut vesiratas oli yhä paikallaan.

Myllyn vesiratas

Myllynkivet

Kaukalo, johon jauhot syötetään. Alapuolella kivet puisen suojan takana.

Valmiit jauhot tulivat alakertaan jauhotorvea pitkin

Mylly ulkoa

Portmeirionin kylä

Clough Williams-Ellis rakennutti Portmeirionin kylän 1900-luvun alussa osoittaakseen, että rakentamisen ei tarvitse pilata ympäristöään. Portmeirionin on tarkoitus olla osoitus siitä, että rakennukset voivat jopa luoda ympäristöstään entistä kauniimman. Nykyään Portmeirion on avoinna vierailijoille, ja kylän lisäksi alueella voi tutustua myös kahteen luontopolkuun. Portmeirion sijaitsee Snowdonian kansallispuistossa Gwyneddissä. Kävimme Portmeirionissa Cerin ja Lowrin kanssa. Osallistuimme pääsymaksun hintaan kuuluvalle opastetulle kierrokselle, ja olipa mukava vaihteeksi kuunnella opastusta sen sijaan, että olisi opastanut itse. Lisäksi kiertelimme kylän kauppoja, söimme lounasta ja kuljimme toisen luontopolun, joka kulki merenrannan viertä. Vuorovesi oli todella alhaalla, joten pääsin näkemään ilmiön, jota ei Suomessa näe: meriveden tilalla oli lähinnä hiekkapohjaa.

Vuorovesi alhaalla

Lopuksi

Kaksi viikkoa Walesissa oli aivan mahtava kokemus, vaikka olin osan ajasta todella väsynyt ja välillä tuli ”ähky” kaikkien hienojen kohteiden kanssa. Oli mielenkiintoista verrata asioita Walesin ja Suomen välillä myllynkivistä linnavuoriin ja päästä näkemään walesilainen elämänmeno paikallisten nuorten näkökulmasta sen sijaan, että olisin matkustanut turistina. Ja mieleen jäi please-sanan käyttö: jospa vastaisuudessa muistaisin museon kassallakin viljellä sitä englanniksi puhuessani!

Tekstin kirjoitti museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 30: Karjalaisen perinteen päivä

2011-07-29T05:17:00.000-07:00

Nautelankosken museolla vietettiin viime sunnuntaina Karjalaisen perinteen päivää, jota museolla on jo vietetty useamman vuoden ajan. Liedon Karjalaseurasta saapui tänäkin vuonna jäseniä kertomaan karjalaisesta ruokakulttuurista. Tänä vuonna aiheena oli hapankaali ja sen valmistus. Karjalaseura on aiemmin opastanut muun muassa karjalanpiirakoiden, kinnasneulan sekä kurkijokelaisen hevospiiskan valmistusta.

Hapankaalista monelle mieleen tulee Saksan perinneruoka, mutta se on tärkeä osa myös karjalaista ruokakulttuuria Kannaksella ja Raja-Karjalassa. Karjalassa ruoka-ainesten hapattaminen oli yksi ruoansäilömistapa kuivattamisen ja suolaamisen rinnalla. Hapankaalin lisäksi muita hapanruokia olivat esimerkiksi hapanlohko, hapanvelli ja hapatettu kaurakiisseli. Hapankaali on maitohappokäymisensä ansiosta varsin terveellistä vatsalle. Se myös sisältää paljon C-vitamiinia, sillä ruoka-ainesten hapattaminen ei kuumentamisen tavoin poista vitamiineja. Hapankaalia voi myös pakastaa ja sen usein annettiinkin talvella jäätyä, jolloin se säilyi pidempään.

Hapankaalia valmistetaan yksinkertaisista ruoka-aineista. Maitohappokäymisen ansiosta hapankaali on hyvin säilyvää ja se myös antaa sille tunnusomaisen happaman maun. Hapankaalin valmistamiseen ei tarvita kuin kaalia ja suolaa. Maun mukaan joukkoon voi lisätä esimerkiksi valkosipulia, porkkanaa, omenaa tai katajanmarjoja. Valkosipuli auttaa käymisprosessissa, mutta tuo samalla myös makua. Porkkana puolestaan tuo ruokaan mukanaan väriä.

Karjalaseuran jäsenet olivat tuoneet mukanaan valmista hapankaalia maisteltavaksi samalla, kun he näyttivät miten uutta valmistetaan. Alkuun kaalista poistetaan sen puumainen kanta, jonka jälkeen kaalin lehdet leikataan tasaiseksi silpuksi. Kaalisilppu ladotaan käymisastiaan, kun silpun joukkoon on siroteltu merisuolaa ja halutessa mausteita. Kun suolamäärä vaikuttaa hyvältä (kuulemma maistamalla se selviää), asetetaan kaalisilpun päälle puukansi ja paino. Paineen vaikutuksesta alkaa kaalista irrottaa nesteitä ja käymisprosessi alkaa. Kaalin annetaan käydä huoneenlämmössä pari päivää, ja kun maitohappokäyminen on riittävää, siirretään kaali kylmään.

Tieto hapankaalin valmistuksesta oli saavuttanut asiasta kiinnostuneet ja paikalle saapuikin paljon uteliaita neuvoja kyselemään ja hapankaalia maistelemaan.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 29: Muistihuone Nautelankoskella

2011-07-22T03:30:00.000-07:00

Tiistaiaamulla museon pihaan ilmestyi keltainen työmaakoppi, jonka ulkoseiniä koristi jo kuluvan vuoden aikana tutuksi käyneet kulttuuripallot. Työmaakoppi toimii tämän kesän ajan Aurajokikokemusten muistelupaikkana. Muistihuone on osa ”Kerrottu ja koettu Turku” – hanketta ja se kiertää kesän aikana Varsinais-Suomessa antaen ihmisille mahdollisuuden tulla kertomaan kokemuksia, tarinoita ja muistoja Aurajoesta ja sen ympäristöstä. Kaikilla vauvasta vaariin on mahdollisuus käydä kertomassa muistojaan tai vaikka piirtämässä lempipaikkansa Aurajoenrannalta, muistot kaikilta vuosikymmeniltä ovat tervetulleita. Kokemuksia taltioimassa on kansatieteen opiskelijoita Turun yliopistosta. Muistihuone on uudenlainen tapa kerätä kansatieteellistä aineistoa analysoitavaksi. Muistoja voi kertoa joko paperille kirjoittaen tai suullisesti, opiskelijat haastattelevat ja kuuntelevat tarinoita oikein mielellään.

Muistihuoneessa on myös pieni Aurajokiaiheinen näyttely, joka esittelee hankkeen avulla tallennetuin muistoin ja valokuvin miten erilailla jokea on vuosikymmenien saatossa hyödynnetty ja kuinka erilaisia muistoja ihmisillä tuosta tutusta joesta onkaan. Jokilaakso on vuosikymmenien saatossa nähnyt tehtaita, lehmiä, lampaita ja jopa hyppytorneja. Moni on oppinut uimaan Aurajoessa järjestetyissä uimakouluissa. Toisaalta esille tuodaan myös uudemmat muistot joesta ja sen paljon puhutusta väristä. Muistihuone pyrkii tarkastelemaan ja keräämään tietoja ja muistoja Aurajoesta ja sen ympäristöstä monipuolisesti usean vuosikymmenen ajalta. Mahdollista on kertoa myös negatiivisia muistoja ja parannusehdotuksia, kokonaiskuva Aurajoesta ja sen ympärillä olevasta maailmasta syntyy vasta, kun aihetta on tarkasteltu monipuolisesti.

Joskus muistoja ja tarinoita voi kertoa kuvallisestikin. Muistihuoneesta löytyy myös paljon puuvärejä ja tyhjää piirustuspaperia, joille kukin voi piirtää lempipaikkansa tai muistonsa Aurajoesta. Yhteen nurkkaan onkin ripustettu näytteille lasten tekemiä piirustuksia. Muistihuoneessa työskentelevä korkeakouluharjoittelija on myös koonnut kustakin pysähdyspaikasta pienen infon kansioon. Kansiossa on esillä juuri sen alueen historiaa ja muistoja herättävien kohteiden kuvia. Liedon vanhan meijerirakennuskin on päässyt kansioon mukaan. Suullisen ja kirjallisen tiedon lisäksi Muistihuone vastaanottaa kuvia ja kirjallista materiaalia Aurajoesta ja sen ympärillä olleista tapahtumista taltioitavaksi hankkeen käyttöön. Muistelijalla on mahdollisuus saada näytille tuomansa valokuvat ja kirjallisuus takaisin kotiin vietäväksi, sillä materiaalin skannaus tutkimuskäyttöön on mahdollista.

Nuortenkaan ei kannata ujostella, sillä Muistihuonetta kiinnostavat myös opiskelijoiden kokemukset Akateemisesta Aurajokilaivuritutkinnosta sekä Suomen vanhimmasta kaupunkifestivaalista Down by the laiturista. Aurajoki toimi myös upeana miljöönä keväällä 2011 Mikko Koivun ja Teemu Lassilan tuodessa ”kundi” Turkuun näytille. Förillä joen ylittäneet maailmanmestarit lienevät tallentuneen tuhansien paikalla olleiden kameroille ja mieliin. Nautelankosken museon pihassa Muistihuone viipyy elokuun ensimmäiseen päivään saakka ja on avoinna päivittäin 10–12 ja 13–16.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija
Nautelankosken museo

Vko 28: Sähköä, generaattori ja myrsyn kommervenkit

2011-07-16T04:20:00.000-07:00

Sähköä Nautelankoskella

Vaakaturbiini

Harva osaa ajatella, että Nautelankosken museon 205 vuotta vanha harmaakivinen vesimylly on yhä edelleen toiminnassa tuottaen modernin yhteiskunnan tärkeintä hyödykettä – sähköenergiaa. Myllyssä on nimittäin jauhinkiviä pyörittävän vaakaturbiinin lisäksi myös toinen energian tuottaja, pystyturbiiniin yhdistetty generaattori, joka muuntaa padon ohi virtaavan veden voiman museon sähkölaitteille sopivaksi energiaksi ja mahdollistaa muun muassa tämän blogin kirjoittamiseen.

Pystyturbiini on yhdistetty
sähkögeneraattoriin.

Nautelankosken osittainen omavaraisuus sähkön suhteen on ollut arkipäivää jo 1990-luvun lopulta, jolloin myllyä entisöitäessä asennettiin nykyiset vesiturbiinit. Idea ei itsessään ole uusi, sillä mylly sai ensimmäiset vesiturbiininsa jo edellisen vuosisadan alussa, vanhojen vesirattaiden jäädessä jo ansaitsemalleen eläkkeelle, onhan niiden tekniikka ollut käytössä jo ennen ajanlaskumme alkua.

Kotiseutumuseo saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa erikoiselta paikalta tuottaa sähköä. Onhan museo tietystä näkökulmasta katsottuna vain paikka vanhan kulttuurin kohtaamiseen, säilyttämiseen ja vaalimiseen. Toisaalta ajatusleikkiä jatkaessa saattaa huomata, että esimerkiksi Lauri Nautelan museo edustaa hyvin modernia arkkitehtuuria yhdistäen teräksen, puun ja kiven kätkien samalla sisäänsä osia historiastamme. Tällöin tuntuu jo lähes luonnolliselta, että vanhaa ja perinteistä kiviholvirakentamista edustava mylly taasen pitää sisällään jotain tulevaisuudesta: uusiutuvan lähienergianlähteen.

Sähkögeneraattori

Maailma, jossa energia tuotettaisiin lähellä eikä ydinvoimaa tai tuontienergiaa tarvittaisi, on hyvin utopistinen. Totuus on, että ne ovat monesti välttämättömiä. Totta on myös, että Aurajoen suurimmassa koskessa sijaitseva generaattori ei yksin pysty tuottamaan voimaa koko museon tarpeisiin. Noin puolet sähköstä ostetaan ulkopuolelta. Generaattori on myös hyvin haavoittuvainen; heinäkuussa vedenpinta laskee kriittisen alas myös padon yläpuolella, eikä vesivoimaa ole käytettävissä. Toisaalta myös sähkökatkot saattavat keskeyttää oman sähköntuotannon ja näin pakottaa museon väen palauttamaan generaattorin verkkoon.

Myrskyn silmässä

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna taivas Liedon Aseman yläpuolella oli myrskyisä. Valtaisan voimakkaat sadekuurot haittasivat liikennettä moottoritiellä ja venyttivät ulkonaliikkujien kestokyvyn äärimmilleen. Samaan aikaan Nautelankosken museon kesäoppaat katselivat kahvion ikkunasta taivaanrannassa kajastavaa salamointia tietäen sen tarkoittavan lisää haasteita.

Salamanlyönnin aiheuttama sähkökatko saattaa riittää kadottamaan tietokoneella työstettävän dokumentin. Nautelankosken museossa sen voima riittää pudottamaan generaattorin pois verkosta. Putoaminen laukaisee museossa vaimennettua herätyskelloa muistuttavan generaattorihälytyksen, jonka kuuleminen merkitsee herkkien sähkölaitteiden sulkemista, pikaista avainten etsimistä ja myllyyn lähtemistä. Generaattorin palauttaminen sähkönjauhantaan on rutiininomainen toimi. Ensin lasketaan veden virtaamaa rajoittamalla kierrosnopeus oikeaksi ja käynnistetään voimantuotto. Tämän jälkeen virtaamaa jälleen hieman kasvatetaan ja palataan taas tavanomaisiin rutiineihin.

Kaatunut koivu

Generaattorin käynnistäminen on siis oppikirjamaisen helppoa – siis ideaalitapauksissa. Saattaa olla, että ylikulkeva myrskynsilmä jättää jälkeensä yllätyksiä. Näin kävi muun muassa heinäkuun ensimmäisenä lauantaina, kun Aurajokimelonta saapui puolenvälinkrouviinsa Nautelankoskelle. Vaikeuksia ei niinkään tuottanut sade jolta pääsi sisälle suojaan tai sähkökatko joka päättyi oppaiden toimittua, vaan padon reunalla ennen uhkeana seisseen koivun kaatuminen suoraan entiselle pääliikenneväylälle, Nautelankosken sillalle.

Ongelma olisi ollut vähäpätöinen, sillä korvaava liikenneväylä on ollut käytössä jo lähes neljäkymmentä vuotta, mutta kaatuessaan koivu tukki tien melojilta, joiden oli tarkoitus matkata läheiseen Pahkamäen kouluun lepäämään seuraavan päivän lähtöä varten. Paikalle hälytettiin museoamanuenssi. Pikaisen tilannearvion myötä kutsuttiin museon työmiehet ja tunnin työn jälkeen silta oli jälleen auki kulkijoille. Muistoksi tapahtumasta jäi paitsi moniin valokuviin tallennetun koivun katoaminen, niin myös sillan uhkean kaiteen murtuminen siitä kohdasta, josta puuvanhus polttopuiksi pilkottuna kannettiin pois.

Vuosihuolto

Vain noin viikon kuluttua näistä tapahtumista tapahtui se, mikä vääjäämättä odottaa joka vuosi. Virtaavaa vettä ei enää riitä turbiinin pyörittämiseen ja myllyssä pauhaava generaattori hiljenee. Edessä on jokavuotiseen tapaan vuosihuolto, lian ja roskien poisto sekä koneiston öljyäminen, jotta museo voisi jälleen läpi seuraavan vuoden toimia tiennäyttäjänä itse tuotetun energian hyödyntäjänä.

Tekstin kirjoitti: museon kesätyöntekijä

Nautelankosken museo

Vko 27: Museopuodin ja kahvion tarjontaa

2011-07-08T01:41:00.000-07:00

Nautelankosken museon kahvio ja puoti löytyvät Lauri Nautelan museorakennuksesta. Sieltä voi ostaa muistoja museovierailusta, tuliaisia, käsitöitä, lahjoja ja postikortteja. Museon kesäaukiolon aikaan myynnissä on myös eri makuisia Laitilan limonaadeja, jäätelöä, sekä itse valmistetuttuja leivonnaisia.

Makeannälkään tarjolla on myös vanhanajan nekkuja sekä eri makuisia karamelleja paperitruuteissa ja maukasta Luomulakritsia.

Museopuodin tuotteita

Nautelankosken museopuodissa on myynnissä erilaisia käsitöitä. Puodin valikoimiin kuuluvat esimerkiksi virkatut patalaput ja pienet laukut. Patalappuihin on virkattu kukkia ja myllynkiviä. Laukut on valmistettu Liedon kotiseutupukujen kankaista. Museopuodissa myynnissä on myös vanhanajan paperinukkeja sekä kotiseutumuseon ja saunan pienoismalleja.

Nautelankosken museosta voi ostaa myös erilaisia koruja, kuten Liedon äijä –riipuksia sekä Haimionmäen solkea. Museopuodissa myynnissä on myös muistipeli Museomuisti sekä lautapeli Hämeen Härkätiellä ja paljon erilaisia Nautelankosken museota, sen ympäristöä sekä Lietoa kuvaavia postikortteja.

Museopuodissa on myynnissä hyvä valikoima Nautelankosken museoon, Lietoon, historiaan, luontoon ja kulttuuriympäristöön liittyvää kirjallisuutta.

Kesäkuussa museossa avattiin Jatkosodan valokuvia -näyttely. Aiheeseen liittyy myös veteraanien sotamuistoista koottu antologia En ole näistä paljon puhunut. Liedon ja Aurajokilaakson kulttuurihistoriasta ja maisemasta kiinnostuneelle museopuodissa on myynnissä useita kirjoja: Liedon kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta, Liedon kulttuuriympäristöohjelma, Aurajokilaakso – elävä kansallismaisema, Tien lumo – Aurajoen maisematie ja Maisemanhoitosuunnitelma Aurajoen kulttuurimaisemaan. Lapsille suunnattuja kirjoja ovat esimerkiksi Myllärin Kerttu, Myllytontun tarinoita, Vipeltäjät –lasten luontoretki Nautelankoskella ja Aura Taimenen merimatka.

Helmineuleen tuotteita museopuodissa

Helmineule on lietolainen 4H-Yritys, joka valmistaa Liedon Karvalassa neulekoneella luonnonmateriaaleista neuleita, jotka viimeistellään käsin.

Helmineuleen tuotteet pyritään toteuttamaan mahdollisimman ekologisesti. Nautelankosken museon puodissa on tällä hetkellä myynnissä bambu-puuvillalangasta neulottuja kännykkäpusseja.

Helmineuleen tuotteita myydään Nautelankosken museon puodin lisäksi myös erilaisissa tapahtumissa kuten markkinoilla ja myyjäisissä, verkkokaupassa sekä sopimuksesta työhuoneella. Helmineule valmistaa myös ompelutöitä ja neuleita tilauksesta. Helmineuleen blogista voi seurata, mitä yrityksessä tapahtuu.

4H-Yritys on 4H-nuoren oma pieni yritys, jonka perustamisessa 4H on auttanut.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 26: Luento Karjalan kannaksen takaisinvaltauksesta

2011-06-30T04:08:00.000-07:00

Toisen maailmansodan seurauksena Karjalasta Lietoon saapui noin 1 000 evakkoa Johanneksesta, Uudeltakirkolta, Koivistosta sekä Kurkijoelta. Eniten Lietoon saapui uusia asukkaita Johanneksesta ja Uudeltakirkolta. Tiistaina 21.6.2011 konfliktiarkeologi Riku Kauhanen avasikin luentonsa Johanneksen, Uudenkirkon, Kuolemajärven ja Koiviston takaisinvaltaus kesällä 1941 kysymällä yleisöltään, oliko heillä karjalaisia sukujuuria. Lähes kaikki paikalla olleet nostivat kätensä vuoronperään Kauhasen kysellessä paikkakunnittain.

Karjalan kannaksen takaisinvaltaukseen keskittyi kaksi armeijakuntaa. Kannaksen armeijakunnat olivat etenemisessään sidoksissa pohjoisempana liikkuneisiin armeijakuntiin. Pohjoisten armeijakuntien hyökkäyksien onnistuessa myös etelään tuli käsky edetä yhä syvemmälle Karjalaan. Karjalan kannaksen valtaamisen tavoitteena oli paitsi saada menetetyt alueet takaisin, myös saada pysäytettyä venäläisjoukkojen pakeneminen alueelta. Suurimmat taistelut käytiin Kuolemajärven ja Uudenkirkon alueilla. Kuolemajärvellä taistelun kärjessä eteni kevyt osasto 9. Uudenkirkon alueella kolonnan pohjoispäädyn valtasi Vallilan rykmenttinä myöhemmin tunnettu JR 47. Idästä Uuteenkirkkoon edennyt kevyt jalkaväkirykmentti JR 4 tunnetaan myös nimellä Punamustarykmentti.

Kannaksella kesällä/syksyllä 1941 käytyjen taisteluiden tarkoituksena oli saartaa venäläisjoukot mottiin, tässä lopulta Uudenkirkon taistelujen jälkeen onnistuttiin. Pakoon Koiviston kautta Leningradiin pääsi 12 000 venäläistä, mutta yli 10 000 tuhatta venäläistä jäi saarroksiin sotavangiksi tai kaatui taisteluissa. Mottiin miesten lisäksi jäi myös venäläisten aseistusta ja kulkuneuvoja kuten: 306 tykkiä, 4 500 hevosta ja 350 traktoria. Näistä 350 traktorista 30 saatiin Uudenkirkon sotasaaliista. Uudeltakirkolta saatiin sotasaaliiksi myös radioautoja, joiden tekniikkaa tarkastelemalla oli mahdollista selvittää venäläisjoukkojen viestintäkeinoja.

Tilanteen kannaksella hieman rauhoituttua 8. rannikkoprikaatti komennettiin ottamaan rintamavastuu Karjalan kannaksella Koiviston lohkolla ja siellä siihen asti taistelleet joukot jatkoivat matkaa kohti pohjoista. JR 45 kutsuttaan nykyään myös kolmen kannan koukkaajiksi, sillä he osallistuivat taisteluihin Viipurinlahdella, Laatokan Karjalassa sekä Maaselällä.

Luennon jälkeen keskustelun aiheeksi nousivat Viipurinlahden taistelun Porlammin motti sekä rautateiden katkaisu kannaksen alueella. Myös luennon aikana Riku Kauhaselta kysyttiin apua kotipaikan löytämiseen hänen tekemiltä kartoiltaan. Ennen ja jälkeen luennon yleisöllä oli myös mahdollisuus tutustua Nautelankosken museossa alkukesästä avatuneesen Jatkosodan valokuvia -näyttelyyn.

Tekstin kirjoitti museologian harjoittelija
Nautelankosken museo

Vko 25: Pohjoismainen luonnonkukkien päivä

2011-06-23T01:41:00.000-07:00

Sunnuntaina 19.6.2011 vietettiin yhteispohjoismaista luonnonkukkien päivää. Luonnonkukkien päivää vietetään vuosittain viikkoa ennen juhannusta kaikissa Pohjoismaissa. Suomessa päivä otettiin käyttöön vuonna 2003. Suomen Luonnonsuojeluliitto koordinoi päivän järjestelyjä.

Yhteispohjoismaisen Luonnonkukkien päivän tavoitteena on kiinnostuksen herättäminen luonnonkasveja kohtaan, kasviharrastuksen edistäminen sekä myönteisten luontokokemusten tarjoaminen. Luonnonkukkien päivän retket ovat muutaman tunnin mittaisia, kaikille avoimia ja maksuttomia. Retkille ei yleensä tarvitse ilmoittautua etukäteen.

Nautelankosken museo osallistui tänä vuonna luonnonkukkien päivään järjestämällä kuudennen kerran opastetun retken museon pihapiirissä ja Aurajoen varren luonnonsuojelualueella. Tänä vuonna retkelle osallistui 37 innokasta luontoharrastajaa. Yleensä retkellä on ollut mukana parikymmentä osallistujaa, joten tänä vuonna tehtiin osallistujamääräennätys. Retkeläiset tutustuivat luonnonsuojelualueen itärannalla lukuisiin erilaisiin luonnonkukkiin, joita olivat esimerkiksi maarianverijuuri, niittynätkelmä, seititakiainen, harakankello, ketoneilikka ja oravanmarja. Viimeaikaiset sateet olivat nostaneet veden pintaa, ja joen ylityksen ollessa mahdotonta takaisin palattiin samaa reittiä. Retken loppupuolella alkaneesta sateesta huolimatta tunnistettiin yhteensä yli 70 erilaista lajia.

Luonnonkukkien päivälle valitaan vuosittain teemalaji. Vuoden 2011 teemalaji on tähtitalvikki (Moneses uniflora). Sitä on käytetty rohdoksena silmätautien lääkinnässä, koska kukka muistuttaa hieman ihmissilmää. Vanhan uskomuksen mukaan tähtitalvikin on uskottu myös kaunistavan käyttäjänsä silmiä.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja
Nautelankosken museo

Vko 24: Jatkosodan valokuvia -näyttely Nautelankosken museossa

2011-06-18T02:09:00.000-07:00

Jatkosota syttyi 70 vuotta sitten. Nautelankosken museon mesenaatti Lauri Nautela palveli sodan aikana ilmatorjunnassa ja hoiti sähköttäjänä viestiliikennettä. Nautela harrasti valokuvausta, ja hänen sodan aikana ottamansa valokuvat muodostavat Nautelankosken uuden Jatkosodan valokuvia -näyttelyn pohjan. Lisäksi esillä on toisen lahjoittajan jatkosotavalokuvia, yksityiskokoelmasta saatujen kenttäpostikirjeiden kopioita ja taistelupaikkojen karttoja. Näyttely kertoo sekä sodan taisteluista ja tappioista että asemasodan vapaa-ajasta rintamalla.

Jatkosodan valokuvia -näyttelyn kartat kertovat taistelupaikoista.

Viestimiehiä ja näiden radiolaite lähetin-vastaanotin P-12-8.

Museossa pidetään luento jatkosodasta

Näyttelyssä tulevat esille sanoin ja kuvin omassa osiossaan lietolaisten sotilaiden jatkosodan aikaiset vaiheet. Konfliktiarkeologi Riku Kauhanen on tutkinut heidän sotateitään vuosien 1941–1944 aikana. Kauhanen pitää museossa tiistaina 21.6.2011 kello 18 luennon aiheesta Johanneksen, Uudenkirkon, Kuolemajärven ja Koiviston takaisinvaltaus kesällä 1941. Puoli tuntia ennen ja jälkeen luennon on mahdollista tutustua Jatkosodan valokuvia -näyttelyyn.

Tuhottuja venäläisiä T-26 panssarivaunuja.

Hevosten lastausta junanvaunuihin.

Museo ottaa vastaan sota-ajan valokuvia

Nautelankosken museo ottaa mielellään vastaan kokoelmien täydennykseksi lietolaisten sota-aikaan liittyviä valokuvia joko alkuperäisinä tai digitoitavaksi. Tällä hetkellä etsitään erityisesti Karjalaan, evakkoon lähtöön ja paluumuuttoon sekä Lapin sotaan liittyvää kuvamateriaalia. Myös muuta sota-aikaan liittyvää materiaalia otetaan mielellään vastaan.

Jatkosodan valokuvia -näyttely on esillä Nautelankosken museossa vuoden 2011 loppuun. Museo on avoinna kesällä 6.6.–14.8.2011 päivittäin klo 10–18, tapahtumapäivinä sekä muina aikoina sopimuksesta.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja
Nautelankosken museo

Vko 23: Nautelankosken museon kesä

2011-06-10T06:26:00.000-07:00

Nautelankosken museo, museokahvila ja museopuoti ovat nyt avoinna 14.8. asti joka päivä kello 10–18. Nautelankosken museoon kuuluvat Lauri Nautelan museo, Liedon kotiseutumuso ja vesimylly. Lauri Nautelan museon perusnäyttely on Kivikauden pyyntimiehen jäljillä, ja kauden kulttuurihistoriallinen näyttely on Raha - kerätty ja kätketty. Lauri Nautelan museossa on nyt nähtävillä myös uusi näyttely Jatkosodan valokuvia. Lisäksi Lauri Nautelan museossa voi tutustua Aurajoen vedenalaista elämää esittelevään dioraamaan. Liedon kotiseutumuseo on myllärintuvaksi sisustettu väentupa. Vesimylly on rakennettu 1800-luvun alussa, ja se on kuulunut Nautelan kartanolle. Kaikki museorakennukset sisältyvät pääsylipun hintaan, ja kotiseutumuseoon ja myllyyn lähtee mukaan opas.

Viime viikon lauantaina Nautelankosken luonnonsuojelualueella järjestettiin jo perinteeksi muodostunut linturetki. Retken oppaana oli Tuomo Peltola Härkätien ympäristönsuojelu- yhdistyksestä. Linturetkelle lähdettiin aamuseitsemän aikaan, ja retki kesti pari tuntia. Retken kuusitoista osallistujaa ehtivät retken aikana kuulla vähintään kaksikymmentä lintulajia, joista osa myös nähtiin. Retkellä tutuiksi tulivat esimerkiksi satakieli, punavarpunen, tiltaltti ja kiuru.

Ensi viikon sunnuntaina Nautelankoskella järjestetään luonnonkukkapäivä. Luonnonkukkia lähdetään katsomaan museon pihasta kello 13. Retken opastaa Lea Kuusisto.

Lisää kesän tapahtumia nähtävissä museon Tapahtumakalenterissa.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 22: Leipä Pohjolassa

2011-06-03T07:40:00.000-07:00


"Reikäleipä"

Nautelankosken museo on mukana Norsamin yhteispohjoismaisessa Leipä Pohjolassa - Bröd i Norden -tutkimushankkeessa. Hankkeessa on kartoitettu leivän käyttöä Pohjoismaissa ennen ja nyt. Jokaisella hankkeessa mukana olevalla museolla on oma leipä-teemansa, josta on kerätty aineistoa ja josta tuotetaan oma tutkimus. Leipä Pohjolassa -hankkeesta on kerrottu museon blogissa aiemmin viikoilla 17/2010 ja 41/2010.

Nautelankosken museon tavoitteena oli dokumentoida mitä nykypäivän kuusivuotiaat lapset ajattelevat leivästä, mitä se heille merkitsee ja millainen osa leivällä on heidän elämässään.

- Mistä teille kotiin leipä tulee?
- Kaupasta.
- Mistä se sinne kauppaan tulee?
- Tehtaalta.


"Siihen (leivän leipomiseen) tarvitaan ehkä viljaa, jauhoi ja vettä."

Eskareitten leipä

Nautelankosken museon lähellä on Pahkamäen koulu, jossa oli tänä vuonna 21 oppilaan esikouluryhmä. Kuusivuotiaat eskarilaiset vierailivat museossa syksyllä 2010. Vanhassa vesimyllyssä he oppivat miten aiemmin on vesivoimaa käyttäen jauhettu myllynkivillä jyvistä jauhoa. Myllärin tuvaksi sisustetussa kotiseutumuseossa lapset näkivät perinteisen leivinuunin, jollaisessa paistettiin leipää silloin kun taloissa ei vielä ollut sähköjä.

"Kuvassa on keltainen aurinko ja sininen kuu ja iso leipä
keskellä vettä. Leivän luo menee silta. Alhaalla on mylly."

Museovierailun jälkeen jokaisen lapsen tehtävänä oli piirtää leipään liittyvä kuva. He eivät saaneet piirtämiseen erityisiä ohjeita ja tästä syystä kuvat ovat hyvin erilaisia: toiset ovat piirtäneet pelkästään leivän, toiset lisänneet itsensä tai perheensä pöydän ympärille. Jotkut ovat piirtäneet myllyn tai erilaisia kasveja kasvavan pellon sekä traktorin. Piirtämisen lisäksi lasten leipään liittyviä ajatuksia äänitettiin.

- Olek sä joskus leiponu itse leipää jonkun kanssa?
- Äitin kanssa.
- Mimmosta leipää teitte?
- Semmost vähän pullan tapasta.
- Mimmosta?
- Semmost, vähä semmost littanaa.
- Olik se vaaleet leipää vai tummaa?
- Vaaleet.
- Kummasta leivästä sä itse tykkäät enemmän, vaaleasta vai tummasta?
- Vaaleesta.
- Mitä sä laitat siihen leivän päälle kun sä syöt sitä?
- No mä syön yleensä paahtoleipää, ni sit mä laitan siihen pelkkää juustoo ja sit se menee mikroon.

"Traktori kerää viljaa."

Lasten piirustukset ja haastattelut on talletettu Nautelankosken museon arkistoon. Syksyllä 2011 niiden pohjalta tehdään digitaalinen tarina.

"Kuvassa olen minä ja portaat, paljon leipää
ja se millä jauhetaan ne jauhot."

Tekstin kirjoittivat: museonjohtaja ja museoamanuenssi

Vko 21: Yhteistyötä seurakunnan kanssa

2011-05-29T09:40:00.000-07:00

Nautelankosken museo on tehnyt usean vuoden ajan yhteistyötä Liedon seurakunnan kanssa. Yhteisten tapahtumien järjestäminen alkoi yli kymmenen vuotta sitten, kun kotiseutumuseon pihalla alettiin pitää erityisesti perheille suunnattu keväinen jumalanpalvelus. Joulukuun koskikirkkoon on hiljennytty jo kahdeksana talvena. Lisäksi Nautelankosken museo ja Liedon seurakunta ovat järjestäneet opastettuja hautausmaakierroksia vuodesta 2005 alkaen.

Pihakirkko

Toukokuun pihakirkkoa vietettiin kauniissa vaikkakin välillä tuulisessa säässä. Jumalanpalveluksen kirkkona oli kotiseutumuseon piha penkkeineen, alttari rakennettiin museon seinän viereen ja koristeltiin lasten piirustuksilla.

Pihakirkossa on mukana myös seurakunnan päiväkerholaisia ohjaajineen ja lasten esitykset kuuluvatkin aina jumalanpalveluksen ohjelmaan.

Tänä vuonna virsiä laulettiin pihakirkossa trumpetin säestyksellä.

Museo mukana toimintatorstaissa

Liedon seurakunta on aloittanut joka torstai pidettävän ohjelmallisen toimintatorstain. Toimintatorstai on kaikille lietolaisille avoin toimintapäivä, johon sisältyy aamupäivällä erilaisia "toimintakanavia", joissa esimerkiksi tehdään käsitöitä, jumpataan, tutustutaan vanhoihin valokuviin tai seurustellaan. Lounaan jälkeen on aina viikon vieras, joka tulee kertomaan jostain teemasta, laulattaa tai järjestää ohjelmaa.Torstaitoiminnan yhteydessä pyörii myös perhekerho, joten välillä mukana on kaiken ikäisiä vauvoista varttuneisiin.

Nautelankosken museo vastasi kahden viimeisen toimintatorstain iltapäivän ohjelmasta. Molemmilla kerroilla jalkauduttiin tutustumaan Liedon seurakunnan historiaan. Ensimmäisellä kerralla tutustuttiin Liedon kirkkoon ja toimintatorstait päättyivät tällä viikolla opastettuun kierrokseen Liedon kirkon hautausmaalla.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi
Nautelankosken museo

Vko 20: Museoviikko

2011-05-22T13:13:00.000-07:00

Tällä viikolla vietettiin museoviikkoa. Nautelankosken museo on jo vuosien ajan osallistunut museoviikon tapahtumien järjestämiseen.
Kansainvälisenä museopäivänä (18.5.) on joka vuosi ollut Lauri Nautelan museon näyttelyihin vapaa pääsy. Joskus päivän aikana on ollut erikoisopastuksia, erityisiä museoviikon aiheeseen liittyviä pienoisnäyttelyitä tai työnäytöksiä.

Ryhmiä museoviikolla

Museoviikolla vietetään museoalan ammattilaisille tarkoitettuja museopäiviä. Tänä vuonna Nautelankosken museo oli yksi museopäivien retkikohteista. Museolaisten ryhmä saapui Nautelankoskelle aamulla ja ryhmän kanssa kierrettiin Lauri Nautelan museon näyttelyt, mylly sekä kotiseutumuseo. Ja koska kävijät olivat alan ihmisiä, puhuttiin näyttelyiden lisäksi myös museon rahoituksesta, koululaispäivistä ja muusta toiminnasta.

Loppuviikosta kävi sekä ryhmävierailijoita että yksittäisiä kävijöitä tutustumassa kivikaudesta sekä rahan historiasta kertoviin näyttelyihin, luontodioraamaan ja jatkosodan valokuviin. Museoviikon aikana kävijöiltä ei peritty pääsymaksuja.

Vanhoja traktoreita ja moottoripyöriä

Museopäivän illan erityisohjelma oli Ama:n eli Auranmaan mopedi- ja ajoneuvoharrastajat ry:n järjestämä vanhojen ajoneuvojen esittely. Museon pihalle saapui toistakymmentä vanhaa traktoria ja suurin piirtein sama määrä mopedeja sekä moottoripyöriä.

Mukana oli myös maamoottori, jonka toimintaan pääsi tutustumaan omin silmin ja korvin, kun kone laitettiin säksättämään pari kertaa illan aikana.

Vanhat ajoneuvot kiinnostivat kävijöitä ja keräsivätkin ympärilleen niin aikuisia kuin lapsia. Yksi paljon kiinnostusta herättänyt oli vanha Zetor-traktori.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi
Nautelakosken museo

Vko 17: Muistihuonetta suunnittelemassa

2011-04-29T01:54:00.000-07:00

Osallistuin keväällä sivuaineeni kansatieteen kurssille nimeltä Kulttuurin tuote ja tuottaminen. Kurssi toteutettiin tänä vuonna siten, että opiskelijat suunnittelivat vuorovaikutteisen muistitietotyökalun, muistihuoneen, toteutuksen. Muistihuoneessa voi käydä tutustumassa Aurajoki-aiheiseen aineistoon ja kertomassa omia Aurajokeen liittyviä muistojaan. Muistihuone on osa Kerrottu ja koettu Turku -hankkeen Aurajoen kulttuuriympäristö -osuuden toteutusta. Kerrottu ja koettu Turku on yksi Turun yliopiston Turun kulttuuripääkaupunkivuoden hankkeista.

Muistihuoneen suunnittelu alkoi tutustumisella työmaakoppiin, jollainen muutettaisiin muistihuoneeksi. Kiinnitimme huomiota kopin ulkoasuun ja mittasuhteisiin, ja näitä tietoja hyödynsimme myöhemmin suunnitellessamme muistihuoneen ulkoasua kuten ulkoseinien ulkonäköä sekä kalusteita ja esineitä. Päädyimme siihen, että muistihuoneeseen tulisi kaksi tilaa: ”aineistotila”, jossa voi tutustua Aurajoki-aiheiseen aineistoon ja ”studio”, jossa muistoja kerätään haastattelemalla.

Muistihuonetta suunniteltiin pitkälti keskustelemalla. Pohdimme ulkoasun lisäksi myös esimerkiksi muistihuoneen toimimista käytännössä ja muistihuoneen houkuttelevuutta. Muistihuoneen käytännön toimimiseen liittyen suunnittelimme esimerkiksi sähköliitäntämahdollisuuksia, esteetöntä kulkua muistihuoneelle ja ”studion” äänieristystä. Houkuttelevuutta pyrimme lisäämään pohtimalla esimerkiksi muistihuoneen viihtyisyyttä, esteettisyyttä ja sen sijoittumista ympäristöönsä eri paikoissa. On hauska päästä kesällä näkemään, miltä suunnittelemamme kulttuurin tuote näyttää ja miten se on lopulta toteutettu.

Esimerkiksi Aurajokimelontaan liittyy
varmasti paljon muistoja.

Muistihuone kiertää kesän aikana Aurajoen ympäristön kunnissa ja pysähtyy kymmenessä eri paikassa. Kaksi näistä paikoista on Liedossa: Nautelankosken museon pihassa muistihuone on 20.7.–1.8.2011 ja Liedon kunnantalon pihassa 17.8.–22.8.2011. Muistihuoneeseen ovat tervetulleita kaikki, ja omia Aurajoki-muistojaan voivat kertoa kaikenikäiset ihmiset. Muistihuoneeseen voi myös tuoda Aurajokeen liittyviä esineitä, valokuvia ja asiakirjoja talletettavaksi hankkeen käyttöön. Kaikki muistot voivat olla miltä ajalta tahansa – jopa nykyajalta. Muistelijoiksi kelpaavat niin paikalliset kuin matkailijatkin, ja muistoja voi kertoa myös muilla kielillä kuin suomeksi.

Lisätietoa muistihuoneesta täällä.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 15: Työelämään tutustumista museossa

2011-04-18T00:06:00.000-07:00

Me olimme Nautelankosken museossa tet-harjoittelussa viikolla 15 huhtikuun puolivälissä. Tet tarkoittaa työelämään tutustumista joka määrätään 8. ja 9. luokkalaisille yhdeksi viikoksi lukuvuodesta.

Me käymme Ilmaristen koulun kahdeksatta luokkaa. Päätimme hakea museoon tettiin koska se oli lähellä ja siinä olisi vaihtelua, sillä suurimmassa osassa tet-paikoista olisi vain siivousta tai tavaroiden nostelua. Aluksi kun haimme paikkaa, luulimme että meille ei olisi mitään mielenkiintoisia töitä, mutta olimme väärässä.

Työharjoittelussa pääsimme luetteloimaan erilaisia museoesineitä tietokantaan, kuten Lauri Nautelan työkalukaapin sisältöä. Kaapissa oli kaikenlaista vanhaa tavaraa, vanhoista korkeista erilaisiin mainoskolikoihin.

Keskiviikkona pääsimme myös ottamaan kuvia museoesineistä. Kuvien ottamisen jälkeen pääsimme photoshoppaamaan kuvia, vaikka photoshopilla, eli kuvanmuokkausohjelmalla, vain rajattiin kuvia ja muutettiin niiden kokoa. Rajaamisen jälkeen kuvat piti siirtää tietokantaan oikeisiin kansioihin. Luettelointi oli tarkkaa ja vaativaa puuhaa. Piti miettiä, mikä esine oli ja mihin sitä käytettiin ja mistä materiaalista se oli tehty.


Vanhan kirnun rautavannetta puhdistetaan.

Me myös putsasimme museoesineitä hanskat kädessä ja erilaisilla puhdistusvälineillä kuten rautaharjalla, mutta vaikka se olikin hankalaa, se oli ihan hauskaa ja siinä kului aika silti suht leppoisasti.

Pääsimme myös vuorotellen litteroimaan eli kuuntelemaan äänitettyä haastattelua, joka piti kirjoittaa sanasta sanaan ylös. Sanat piti kirjoittaa täsmälleen samalla lailla niin kuin ne haastattelussa sanottiin. Haastattelussa, jota pääsimme litteroimaan, lietolainen sotaveteraani tunnisti kuvia kuudenkymmenenkuuden vuoden takaa. Litteroiminen oli välillä hankalaa ja hidasta, kun välillä oli vaikea saada selvää äänitteestä ja piti toistaa samaa pätkää koko ajan uudelleen. Litterointi oli kuitenkin mukavaa ja sen kanssa aika kului nopeasti.

Torstaina kävimme pienellä happihyppelyllä katsomassa upeaa koskea. Koski kuohui harvinaisen paljon, koska jäät olivat juuri sulaneet. Se virkisti mieltä ja sen jälkeen palasimme jälleen takaisin töihin.

Koskea ihailemassa.

Meillä oli kaksi kahvitaukoa ja yksi ruokatauko päivässä. Ensimmäinen kahvitauko oli noin kymmenen aikoihin, ruokatauko oli noin kahdentoista aikaan ja toinen kahvitauko oli yleensä kahden maissa. Kahvitauolla oli mukava jutella muiden työntekijöiden kanssa maailman menoista. Työntekijät myös kertoivat meille tavaroiden ja Nautelankosken historiasta paljon jänniä juttuja

Loppujen lopuksi, Nautelankoskella oli ihan mukavaa ja viikko vierähti todella nopeasti.

Tekstin kirjoittivat: Museoharjoittelussa olleet kaksi 8. luokkalaista
Nautelankosken museo

Vko 14: Kirjojen luettelointi

2011-04-08T05:01:00.000-07:00

Nautelankosken museon kirjat

Nautelankosken museolla on kaksi kirjakokoelmaa, käsikirjasto ja vanhat kirjat. Jokainen kirja kuuluu jompaankumpaan kokoelmaan riippumatta siitä, kuka kirjan lahjoittaja on tai onko se museon oma osto. Vanhojen kirjojen kokoelmaan kuuluvat kirjat, joihin ei saa turhaan koskea. Nyrkkisääntönä on, että ennen vuotta 1917 painetut kirjat kuuluvat vanhojen kirjojen kokoelmaan, mutta tästä on poikkeuksia. Esimerkiksi jos kirja on itsenäisyyden aikana painettu mutta hyvin huonokuntoinen tai muuten erityisen arvokas, se kuuluu vanhojen kirjojen kokoelmaan.

Osa kirjoista on esillä Lauri Nautelan museossa vierailijoiden selailtavana.

Museon kirjat on siis joko saatu lahjoituksina tai ostettu. Suurin osa lahjoituksista (arviolta noin 8000 teosta) on saatu Lauri Nautelalta. Hänen lahjoittamansa kirjat käsittelevät esimerkiksi arkeologiaa, historiaa, uskontoa ja vieraita kulttuureja, mutta joukossa on myös kaunokirjallisuutta. Museolle ostetut kirjat ovat lähinnä ammattikirjallisuutta.

Kirjoja odottamassa luettelointia.

Kirjojen luetteloinnin apuvälineitä

Kirjojen luetteloinnin apuvälineitä ovat Yleinen kirjastojen luokitusjärjestelmä (YKL), Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) ja kirjastotietokannat (esim. Vaski). Kirjastojen tietokannat, YKL ja YSA auttavat erityisesti kirjan asiasanojen ja luokan määrittämisessä, ja niistä voi olla apua monessa muussakin kohdassa. YKL on museolla myös monisteina ja YSA kirjana, mutta nettiversiot ovat nopeampia käyttää.

Kirjojen luettelointi sähköiseen tietokantaan

Kirjat luetteloidaan Doris32-luettelointitietokantaan kuten muutkin museon kokoelmat. Jokainen kirja saa juoksevan numeron. Kirjan numero ja muut tärkeimmät tiedot talletetaan Doriksen lisäksi myös pääkirjaan.

Kirjojen luetteloija työssään.

Doris-tietokantaan voi luetteloida joko avaamalla uuden saatetietopohjan tai kopioimalla jo luetteloidun kirjan saatetiedot ja muuttamalla ne uuden kirjan tietoja vastaaviksi. Kopioidessa on oltava tarkkana, että kopioi kuvattoman tiedoston, jotta uuden kirjan kuvaksi ei tule väärä kuva.

Osa Nautelankosken museon kirjoista on aiemmin luetteloitu paperisille luettelokorteille. Näiden kirjojen tiedot tarkistetaan luetteloitaessa kirjat Dorikseen. Paperiseen korttiin merkitään päivä, jolloin kirja on luetteloitu Dorikseen ja jos kirja on digitoitu, myös digitointipäivä merkitään. Jos kirjan tiedot muuttuvat niitä tarkistettaessa, on muutokset muistettava tehdä myös kirjan alkulehdelle ja luetteloitujen kirjojen pääkirjaan.

Luetteloidut kirjat laitetaan lopuksi luokkansa
mukaiselle paikalle kirjahyllyyn.

Doriksen saatetietoihin merkitään kirjan tekijä, teoksen nimi, alkuteos, asiasanat, huomautuksia, museon nimi, sarjan nimi, painopaikka, kääntäjä, ulkoasu, vakinainen sijoituspaikka, kokoelma, luetteloija, museon tunnus, aineistolaji, ISBN, julkaisukieli, luettelointipäivämäärä, väliaikainen sijoitus, luokka, painovuosi, kirjan numero, hankintapäivämäärä ja saantitiedot. Kaikista kirjoista ei voida merkitä kaikkia tietoja, mutta tiedot merkitään aina niin hyvin kuin on mahdollista. Luetteloitaessa kirjaa Dorikseen on oltava valppaana siltä varalta, että jossain kohtaa saatetietoja esiintyy kirjainyhdistelmä dig. ”Dig”-haulla pitäisi löytyä vain digitoituja kirjoja, joten kirja on kuvattava ennen kuin sen voi laittaa hyllyyn. Jokainen kirja kuvataan jossain vaiheessa, ja kirjan kuva lisätään kirjan saatetietojen yhteyteen.

Jos kirjan välissä on arkistomateriaalia kuten postikortteja, lehtileikkeitä tai valokuvia, niiden sijainti merkitään saatekortin huomautuksia-kohtaan. Irtonainen aineisto laitetaan taitettujen papereiden väliin, ja papereihin merkitään, minkä kirjan välistä aineisto on otettu. Arkistomateraali säilytetään myöhempää luettelointia varten.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 13: Nautelankosken kulttuurimaisemassa on useita ajallisia kerroksia

2011-04-01T05:39:00.000-07:00

Suoritin viime syksynä arkeologian valinnaisten opintojen Kulttuurimaiseman perusteet ja maisemanhoito -osuuden kirjoittamalla esseen otsikolla ”Liedon Kukkarkosken muinaisjäännösalueen kulttuurimaiseman kehitys kivikaudelta nykyaikaan”. Tämä blogikirjoitus on lyhennelmä ja muunnelma tuosta kahdeksan sivun esseestä. Kukkarkosken muinaisjäännösalue sijaitsee Nautelankosken luonto-, kulttuuri- ja virkistysalueella, joten tarkasteltaessa Kukkarkosken kulttuurimaisemaa on syytä ottaa tarkasteluun mukaan koko Nautelankosken alue.

Nautelankosken maisema on ollut kulttuurimaisema jo kivikaudella

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Nautelankosken alueelle jo kivikaudella, kampakeraamisena aikana (noin 4300–3500 eKr). Tuolloin alueella ei vielä ollut Aurajokea, vaan nykyinen joki oli merenlahti. Tuon merenlahden pohjukassa oli pieni saari, jonka suojaisuus, meren läheisyys sekä sileä ja kuiva hiekkaranta täyttivät kampakeraamikkojen kaikki vaatimukset. Nykymaisemassa Kukkarkoski I -niminen kivikautinen asuinpaikka- ja kalmistoalue erottuu maastossa kumpareena. Kampakeraamikot eivät vielä jättäneet Nautelankosken alueen luontoon kovinkaan paljon jälkiä, mutta muistona merenranta-ajasta kasvaa alueella yhä joitakin saaristoketojen kasveja.

Nuorakeraamisella kulttuurilla oli maisemaan jo aktiivisempi suhde kuin kampakeraamisella. Nautelankoskella nuorakeraamikot tulevat esille Kukkarkoski I:n kalmistossa, jonka haudoista yksi on nuorakeraaminen. Alueella ei ole havaittavissa erityisesti nuorakeraamisen kulttuurin maisemaan jättämiä jälkiä. Kukkarkoski I:n kivikauden kalmistosta ja asumuksista on mahdollisesti ollut aiemmin näkyvissä maanpäällisiä merkkejä, jotka ovat hävinneet jo hyvin aikaisin alkaneen voimakkaan maankäytön (peltoviljelyn) myötä.

Oikeassa reunassa Kukkarkoski I, kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto. Kivikauden aikainen saari erottuu nykymaastossa kohoumana.

Kivikautta myöhäisemmät ihmistoiminnan jäljet Nautelankosken alueella

Kivikautta myöhäisempi asutus ja ihmisen toiminta näkyvät hyvin Nautelankosken nykymaisemassa. Lauri Nautelan museon takana on rautakautisia kuppikiviä, ja luontoalueella kasvavat yhä rautakautisten muinaislinnojen läheisyydestä tavatut lääkeyrttikasvit vuohenputki, pujo ja keltamo. Myös sikoangervo ja syylälinnunherne ovat ilmaantuneet alueelle todennäköisesti rautakaudella, jolloin niiden mukuloita käytettiin ravinnoksi. Keskiajalla Suomen asutuksen piiriin kotiutuneita Nautelankosken luontoalueella kasvavia kasveja ovat nurmilaukka, litteänurmikka, mäkiarho ja hakarasara. Nautelankosken aluetta ympäröivät pellot on raivattu todennäköisesti jo varhain historiallisella ajalla, ja alue on kuulunut jo varhain syntyneeseen historialliseen Nautelan kylään.

Viime vuosisatojen ihmistoiminta näkyy maisemassa muutama sata vuotta sitten rakennettuna vesimyllynä ja myllärin sahan raunioina. Vesimylly on alueen vanhoista rakennuksista ainut alkuperäisellä paikallaan sijaitseva säilynyt rakennus.

Vesimylly, vanha rakennus alkuperäisellä paikallaan.

Kotiseutumuseorakennus ja sauna on sijoitettu alueen alkuperäisten, purettujen rakennusten paikoille nykyaikana. Muutama vuosikymmen sitten alueelle tuotu 1700–1800-luvuilla rakennettu kotiseutumuseorakennus on sijoitettu puretun myllärintuvan paikalle. Läheisen Pahkamäen koulun 1900-luvun alussa rakennettu saunakeittola on tuotu myllärin vanhan saunan paikalle jokitörmälle muutama vuosi sitten. Myös aitta ja keinu on tuotu alueelle muualta.

Nautelankosken alueen uusin rakennus Lauri Nautelan museo on rakennettu vuonna 2000, ja se sijaitsee alkuperäisellä paikallaan. Sen täytyy nimenomaan edustaa oman aikansa arkkitehtuuria ja erottua vanhemmista rakennuksista, jotta myös tulevaisuudessa hahmotetaan helposti, mikä rakennus on aidosti miltäkin aikakaudelta. Lauri Nautelan museo ei siis riko Nautelankosken kulttuurimaisemaa, vaan on oman aikansa anti siihen, miten ihmiset ovat muokanneet Nautelankosken maisemaa siitä lähtien kun ovat sinne asettuneet.

Lauri Nautelan museon rakennus on Nautelankosken kulttuurimaiseman tuoreimpia ihmisen toiminnasta kertovia jälkiä.

Nautelankosken alueen aikatasot

Nautelankosken alueen nykymaisema sisältää useita aikatasoja kivikaudesta nykyaikaan, koska alue sijaitsee vanhan kulttuurimaiseman keskellä vesireitin varrella ja alueella on ollut ympärivuotista asutusta jo pitkään.

Nautelankosken kaikki aikatasot kietoutuvat maisemassa yhteen. Alueen maiseman eri aikatasojen perustekijät muodostavat sopusointuisen kokonaisuuden, joten maisemaa pidetään kauniina. Sitä pidetään monivivahteisena, koska se koostuu hyvin monista eri osista. Nautelankosken maiseman pitkä historia ja tietoisuus maiseman pitkästä ajallisesta ulottuvuudesta antavat maisemalle tavallista syvällisemmän merkityksen. Tämä taas vaikuttaa osaltaan siihen, että maisema on viehättävä.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 12: Kinkereillä

2011-03-25T09:13:00.000-07:00

Nautelankosken museo on sopinut Liedon Sotaveteraanien kanssa yhteistyöstä, jonka tavoitteena on tallentaa sotaveteraaniperinnettä museon kokoelmiin. Liedon Sotaveteraanien Korsutuvan esineistö ja kirjakokoelma luetteloidaan ja digitoidaan, veteraaniyhdistyksen nykyhetken toimintaa dokumentoidaan ja mahdollisuuksien mukaan veteraaneja haastatellaan. Veteraanien nykypäivän toiminnan dokumentointi aloitettiin tällä viikolla Korsutuvalla järjestettävillä kinkereillä.

Kinkerit

Kinkerit ovat alunperin olleet kirkon pitämiä kristinopin opetus- ja kuulustelutilaisuuksia, joilla on ollut huomattava kansansivistyksellinen vaikutus. Kinkereillä joutui niin lukutaito kuin Katekismuksen tuntemus koetukselle. Rippikoululaisille kinkerit olivat tärkeät: jos osasi ulkoläksynsä, pääsi osallistumaan rippikouluun ja sen jälkeen ripille ja ehtoolliselle.

Kinkereihin on perinteisesti kuulunut kolme osiota: virsien veisuu, kristinopin opetus ja Katekismuksen kuulustelu sekä Raamattu-tieto ja Raamatun selittäminen.

Kinkerit Korsulla

Liedon Sotaveteraanit ovat järjestäneet kinkereitä Korsutuvalla jo yli 30 vuoden ajan. Korsutupa vihittiin käyttöön vuonna 1976 ja kinkeriperinne aloitettiin pian tuvan valmistuttua. Kinkerit pidetään joka vuosi samoihin aikoihin kevättalvella ja osallistujia on yleensä noin 20 - 30. Tänä vuonna kinkerit piti Liedon seurakunnan kirkkoherra Esko Laine ja kanttorina oli Svetlana Jääskeläinen.

Sotaveteraanien kinkerit eivät ole enää tiukka kuulustelutilaisuus, vaan kinkerit aloitettiin leppoisasti kahvitellen. Kirkkoherra Laine totesi tilaisuuden alussa pitäneensä ensimmäiset kinkerinsä Korsutuvalla 15 vuotta sitten. Ensimmäisestä kerrasta väki on pikkuhiljaa vähennyt. Tällä kertaa paikalle pääsi 22 osallistujaa.

Korstuvan kinkerit noudattivat kuitenkin vanhojen kinkerien sisältöä. Illan kuluessa perehdyttiin jokaiseen kolmeen osioon. Virrenveisuun välissä käsiteltiin kristinopista Herran siunausta. Raamattu-osiossa käytiin läpi psalmia 25 "Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani" ja selitettiin psalmin kirjoittamisajankohdan ajatusmaailmaa.

Vaikka ketään ei kuulusteltu, niin kinkerit olivat tälläkin kertaa opetustilaisuus: osa lauletuista virsistä oli monille uusia ja Herran siunauksen yhteydessä opetettiin ristinmerkin tekeminen.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 11: Ilmar Talve -palkinto museon tutkijalle

2011-03-18T07:39:00.000-07:00

Nautelankosken museossa tutkijana työskentelevä Helga Lähdemäki vastaanotti tämän viikon keskiviikkona 16.3.2011 Ilmar Talve -palkinnon.

Helga Lähdemäki työskenteli vuonna 2010 Nautelankosken museossa Museoviraston rahoittamassa Myytti-projektissa. Projektin aikana hän luetteloi ja digitoi Lauri Nautelan kokoelmiin kuuluvia valokuvia. Tänä vuonna Lähdemäki jatkaa valokuvien digitointia ja aloittaa valokuvakokoelman jälkeen muun arkistoaineiston digitoimisen. Aikaisemmin hän on työskennellyt museossa vapaaehtoisena Joulupiha-tapahtuman työnäytöksessä sekä luetteloinut museon vanhojen kirjojen kokoelmiin kuuluvia teoksia.

Ilmar Talve -palkinto

Turun yliopiston kansatieteen oppiaine jakaa vuosittain Ilmar Talve -palkinnon vuoden parhaasta opinnäytteestä. Palkinto jaetaan opinnäytteestä, joka on

innovatiivinen, esittelee etnologisen kentän laaja-alaisuutta ja/tai tuo jotain merkittävää uutta tieteen kentälle.

Ilmar Talve -palkinto 2010 annettiin HuK Helga Lähdemäelle hänen kansatieteeseen tekemästään proseminaarityöstään "Silkkiä ja samettia. Esinetutkimus Rauman museon messukasukoista".

Julkistamispuheessa kansatieteen professori Helena Ruotsala kertoi, palkinto päätettiin myöntää Lähdemäen tutkielmalle koska

se palaa perinteisiin ja oppiaineelle tärkeisiin konteksteihin, jotka ovat jääneet viime vuosina valitettavan vähälle huomiolle. Tämän lisäksi tutkimuskohde on kirkollisen esineistön piiristä, jota on kansatieteessä harvemmin käsitelty.

Palkinnoksi Helga Lähdemäki sai kehystetyn kunniakirjan, oppiaineen kolme viimeisintä julkaisua ja kansatieteen oman t-paidan.

Silkkiä ja samettia. Esinetutkimus Rauman museon messukasukoista

Kasukka 1400-luvulta.

Lähdemäki yhdistää proseminaarissaan esinetutkimusta, tekstiilitutkimusta sekä museokokoelmien analyysiä. Tutkimuksessa tarkastellaan Rauman museon kokoelmiin talletettuja messukasukoita sekä yhtenäisenä ryhmänä että yksittäisinä esineinä. Samalla käsitellään messukasukoissa vuosisatojen aikana tapahtunutta muutosta. Työn lähestymistapa on yksityiskohtaisesti tarkasteleva näkökulma, jossa jokaisesta messukasukasta luodaan oma kokonaisuutensa. Messukasukat on analysoitu lähinnä värin ja symboliikan kautta.

Samettikasukka 1700-luvulta.

Kansatieteen professori Ruotsalan arvioi Lähdemäen tutkielman kiistattomiksi ansioiksi sujuvasti etenevän kirjoitustyylin, visuaalisen esitystavan sekä parhaimmillaan hyvin tutkimuksellisen otteen. Rauman museo on jo julkaissut Helga Lähdemäen tutkielman.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 10: Tapaus kaulauslauta

2011-03-09T08:37:00.000-08:00

Nautelankosken museon kokoelmiin kuuluu muutamia kaulauslautoja. Kaulauslaudat ja niihin kuuluvat tukit halutaan säilyttää pareittain ja asettaa hyllyille niin, että ne ovat suojassa ja pysyvät hyvin omilla paikoillaan. Ajatuksena oli laittaa kaulauslaudat silkkipaperiin ja happovapaisiin pahvilaatikoihin. Oikean kokoisia, pitkiä ja matalia, laatikoita ei ollut valmiina. Niinpä kaulauslaudoille päätettiin askarrella suojakotelot itse.

Suojakotelot tehtiin arkistokansioista, jokaista lautaa ja tukkia kohden tarvittiin kaksi kansiota. Kun kansiot avattiin ja asetettiin limittäin päällekkäin, saatiin tarpeeksi pitkä pahvialusta lautoja ja tukkeja varten.

Tukin ja laudan väliin laitettiin happovapaata silkkipaperia, jotta osat eivät kolhi toisiaan pakettia liikuteltaessa.

Toisen kansion pää taitettiin, kansi käännettiin esineiden päälle ja solmittiin kiinni.

Sitten toinen pääty. Pienemmät kaulauslaudat mahtuivat kokonaan koteloon, pidempien kohdalla taitettiin toinen kansi esineiden suojaksi ja jätettiin kansio päästä auki.

Kansioista askarreltu valmis suojakotelo on helppo sijoittaa hyllylle, kaulauslaudat pysyvät koteloissa hyvässä järjestyksessä ja samalla paremmassa suojassa kuin avohyllyllä. Ovela mieli nyhjää lähes tyhjästä, kuten eräs arkeologian opiskelija taannoin osuvasti totesi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 9: Esineiden suojausta säilytystiloissa

2011-03-04T06:14:00.000-08:00

Museoesineiden säilytystiloissa isoja esineitä laitetaan yleensä sellaisenaan hyllyille, pienempiä pakataan ja laitetaan useampia samaan laatikkoon. Museoesineiden suojaamisessa ja säilytyksessä käytetään happovapaita silkkipapereita, -laatikoita, arkistokansioita ja valkaisematonta, käsittelemätöntä lakanakangasta. Lisäksi suojapapereiden välissä voidaan käyttää kuplamuovia, vanua, pahvia ja muita pehmusteita.

Isoja, painavia esineitä hyllyyn laitettaessa on lakanakangas sekä suojana että apuna: kun esineen toinen pää on laitettu hyllyyn kankaan päälle, voidaan kankaan avulla esine liu'uttaa hitaasti kokonaan hyllyyn esineen siitä kärsimättä. Joissain tapauksissa esineitä voidaan suojata myös päältäpäin kankaalla tai silkkipaperilla.

Kun kevyet esineet on kääritty huolellisesti silkkipaperiin ja suojattu erikseen tarvittavat kohdat, kuten esimerkiksi nahkalaukuissa soljet, voidaan niitä asettaa samaan paikkaan vieri viereen ja muutama päällekkäin.

Posliinilautasia voidaan säilyttää pinoissa. Lautasten väliin laitetaan silkkipaperiarkkeja estämään kolhiintumista.

Pienesineille hyvä säilytyspaikka on kannellinen pahvilaatikko. Kannellisia laatikoita voidaan pinota päällekkäin niin hyllyyn, seinän vierelle kuin hyllyjen päihinkin. Ja laatikkoja on helppo siirrellä silloin, kun ne etsivöt vielä lopullista paikkaansa. Jos laatikkoon mahtuu vain muutama esine, voidaan esineiden numerot ja nimet kirjoittaa laatikon kylkeen. Jos taas laatikossa on kymmenittäin pienesineitä, laitetaan sisältöluettelo paperille ja paperi laatikkoon sisälle. Laatikon ulkopuolelle on hyvä merkitä kuitenkin esineiden yleinen kattotermi.

Jokainen esine kääritään erikseen huolellisesti silkkipaperiin ja asetellaan varovasti laatikkoon. Samaan laatikkoon kannattaa laittaa samaa materiaalia olevia ja käyttötarkoituksensa puolesta samaan OCM-luokkaan kuuluvia esineitä. Laatikoista on helppo hakea esineitä esimerkiksi näyttelyyn, jos yhdessä on puisia ruokailuvälineitä, toisessa pieniä lasipulloja, kolmannessa maustamiseen liittyvää esineistöä ja neljännessä puukkoja.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 8: Museo osana yhteisöä

2011-02-24T09:46:00.000-08:00

Kun museo on pieni ja sijaitsee vielä maaseudulla, sävyttää museotyötä museon kuuluminen osaksi yhteisöä. Museon työntekijät ovat monien tuttuja museon kotikunnassa. Museon työstä ollaan kiinnostuneita, ja siitä kysellään, kun tavataan ihmisiä eri puolilla kuntaa liikuttaessa.

Nautelankosken museo tekee paljon yhteistyötä Liedon kunnan ja seurakunnan sekä lukuisien lietolaisten yhdistysten kanssa. Yhteistyökumppaneista löytyy myös yksityishenkilöitä. Museon hallituksessa on kunnan ja maakuntamuseon edustajien lisäksi jäseninä yhdistysten edustajia. Museon edustajisto koostuu pelkästään lietolaisten yhdistysten jäsenistä. Museo kommunikoi kotipaikkakunnallaan moneen suuntaan ja on aktiivisesti toimimassa eri tahojen kanssa.

Museon järjestämät talkoot ja tapahtumat tulevat tutuiksi, samoin kuin niihin osallistuvat ihmiset.

Yhdistysten jäsenet sekä muut vapaaehtoiset ahertavat niittotalkoissa ja työnäytöksissä sekä avustavat tapahtumien järjestämisessä.

Kulttuurista kiinnostuneet osallistuvat museopäiviin sekä museon järjestämiin retkiin ja opastuksiin. Museolla on omat kanta-asiakkaansa, joita tietää odottaa kesällä sekä erityisinä aukiolopäivinä.

Museon työntekijät ovat käyneet onnittelemassa syntymäpäiväsankareita, vieneet museon tervehdyksen eläkkeelle lähtijöille ja osallistuneet yhdistysten juhlapäiviin. Juhlia on vuosien varrella ollut useita. Välillä eteen tulee myös niitä surullisia.

Viime viikolla jätimme viimeiset jäähyväiset Liedon Sotaveteraanit ry:n aktiivijäsenelle, museon yhteistyökumppanille ja uskolliselle talkoolaiselle.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 7: Hyllyjä, hyllyjä, hyllyjä

2011-02-18T08:00:00.000-08:00

Kun hyllyjä rakennetaan museoesineiden säilytystiloihin, mietitään ensimmäiseksi mitkä esineet sijoitetaan minnekin. Mihin tulevat suuret ja painavat ja minne taas pienemmät ja kevyemmät. Esineitä mitataan, hyllyjä verrataan toisiinsa ja mietitään eri vaihtoehtoja hyllyjen sijoituspaikoiksi. Ja sitten aletaan rakentaa. Kun hyllyjen tolpat on saatu pystyyn, kiinnitetään hyllylevyt esineiden koon mukaan paikoilleen niin, että esineet mahtuvat hyvin hyllyssä olemaan mutta niiden ympärille ei jää turhaa tyhjää tilaa. Tilan käyttö siis maksimoidaan.

Hyllyjen rakentamisessa - niin kuin kaikessa museossa tehtävässä työssä - otetaan huomioon myös säästäväisyys. Olemassa olevat hyllyt ja rakennusmateriaalit käytetään aina uudestaan, kunnes ne ovat saaneet lopullisen paikkansa ja käyttötarkoituksensa.

Vanhojen hyllyjen rakentaminen uuteen paikkaan ja uutta tehtävää tai kohdetta varten on haastavaa. Hyllyjen peruskokoa ei voi muuttaa ja niiden muokkaaminenkin on rajallista. Vaikka hyllyjen rakentaminen ja sijoittelu on suunniteltu ja mitattu etukäteen, käy välillä niin, että vanhoista hyllyistä rakennettu hylly ei toimikaan uudessa paikassa ihan niin hyvin kuin ajateltiin. Silloin täytyy asia miettiä uudelleen. Näin kävi puuesineiden säilytystilojen keskihyllyn kanssa, johon piti sijoittaa isoja esineitä. Mittauksista huolimatta siirretty hylly ei ollut paras mahdollinen vaan puuesineiden säilytystilaan päädyttiin ostamaan uusi hieman erilainen hylly.

Vanha hylly oli rakennettu tietyn mittaisista osista, joten se purettiin myös osissa. Hylly tyhjennettiin, purettiin ja rakennettiin jälleen uudelleen. Hyllyistä osa siirtyi työmiesten huoneeseen, osa kokoelmien hoitohuoneeseen ja osa jäi samaan esineiden säilytystilaan, mutta keskilattian sijaan seinustalle.

Kun vanhat hyllyt oli saatu purettua, näytti tila hetken aikaa jälleen isolta ja avaralta.

Kunnes lattialle kannettiin uuden hyllyn rakennustarpeet. Niissä riittikin hetkeksi mietittävää, jotta hyllystä saatiin oikeanlainen.

Uusi hylly koostuu neljästä hyllykompleksista, joista vierekkäin asetettuna tuli yksi iso hylly. Hyllylevyjen alla on poikittaisia metallitukia, joten hyllyt kestävät painaviakin esineitä.

Parissa päivässä saatiin keskilattian hyllyt tyhjennettyä, purettua, rakennettua uudelleen ja purettujen tilalle pystytettyä uusi tukeva hylly.

Uusissa hyllyissä on vähemmän pystytolppia kuin edellisissä hyllyissä. Rakenteensa vuoksi ne sopivat isojen ja painavien esineiden säilytyksen lisäksi hyvin pitkänmallisten esineiden säilytykseen. Toiseen päähän hyllyä tehtiinkin isojen hyllyvälien lisäksi matalia hyllyvälejä: niihin saatiin mahtumaan taikinakaukalot.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 6: Painavia esineitä rullien päällä

2011-02-11T06:30:00.000-08:00

Museossa joudutaan usein siirtelemään esineitä luetteloitavaksi, kuvattavaksi, näyttelyyn ja näyttelystä pois. Ja kun säilytystiloja järjestetään, siirrellään esineitä jatkuvasti paikasta toiseen.

Kevyitä esineitä pystyy kaksistaan nostelemaan, siirtämään ja kantamaan uusiin sijaintipaikkoihin. Pienimmät esineet saa siirrettyä yksinkin. Painavien ja varsinkin isojen esineiden siirtely on haastavampaa.

Museoesineitä siirrellään aina varovasti. Esineet voivat olla vanhoja ja hauraita, joten niiden liikuttelu vaatii erityiskohtelua. Kaikkia museoesineitä - uudempiakin - käsitellään niin, etteivät ne kärsi liikuttelusta ja saa pinta- tai muita vaurioita. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan liikutteluun apuvälineitä.

Hyväksi havaittu konsti vähäiseen liikutteluun on ujuttaa varovasti esineen alle matto. Kun esinettä tuetaan hyvin, voi mattoa varovasti vetää lattiaa pitkin. Näin saadaan esimerkiksi iso kaappi siirrettyä pienen matkan päähän.

Kun suurikokoisia esineitä pitää siirrellä enemmän, kannattaa maton tilalla käyttää rulla-alustoja. Alustoja myydään valmiinakin, mutta niitä pystyy myös itse askartelmaan esimerkiksi MDF-levystä ja irtopyöristä.

Kun rulla-alustoja laitetaan esineen alle, tarvitaan useampaa käsiparia. Mutta kun alustat on saatu tukevasti esineen molempiin päihin, pystyy kaksistaan helposti liikuttelemaan melkoisen painaviakin esineitä.

Nautelankosken museon esineiden säilytystiloissa on näin siirrelty esimerkiksi kaappeja, puhelinkeskuksia ja isoa sorvia. Edes takaisin. Ja vielä kerran paikasta toiseen.

Osa esineistä jää vakituisesti alustojen päälle. Silloin ne voidaan sijoittaa sellaisen hyllyn eteen, josta haetaan hyvin harvoin esineitä. Ja sitten kun hyllyn luokse pitäisi päästä, saa painavan esineen helposti työennettyä syrjään ja otettua sen takaa hyllystä tarvitsemansa museoesineen vaikkapa näyttelyyn.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 5: TAKO:n Suomalainen talvipäivä -dokumentointi

2011-02-04T05:42:00.000-08:00

Nautelankosken museo osallistui tällä viikolla Suomalainen talvipäivä –hankkeeseen, jossa 11 museota eri puolilla Suomea dokumentoi erilaisten perheiden talvista arkipäivää 2.2.2011. Nautelankosken museo dokumentoi lietolaisen eläkeläispariskunnan elämää havainnoimalla ja valokuvaamalla. Myöhemmin perhettä vielä haastatellaan.

Talvipäivä-hankkeessa ovat mukana Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo, Keski-Suomen museo, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, Lahden historiallinen museo, Länsi-Uudenmaan maakuntamuseo, Nautelankosken museo, Pohjois-Pohjanmaan museo, Satakunnan museo, Suomen kansallismuseo, Tampereen museot ja Turun museokeskus.

Dokumentointi on osa TAKO-yhteistyötä

Suomalainen talvipäivä -dokumentointi on ensimmäinen yhteistyöprojekti, joka on syntynyt vuonna 2009 käynnistyneessä TAKO-yhteistyössä eli kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyön kehittämishankkeessa. Hankkeessa on mukana yli 60 suomalaista museota ja sen tarkoituksena on kokoelmanhallinnan kehittäminen selventämällä museoiden välistä työnjakoa ennen kaikkea ohjaamalla museoiden tulevaa tallennustoimintaa. Näin vähennetään museoiden tekemää päällekkäistä työtä ja samalla varmistetaan, ettei aineellisen kulttuurin ja sen ilmiöiden tallennuksessa synny sisällöllisiä aukkoja.

Olennainen osa TAKO-yhteistyötä ovat museoiden nykydokumentointihankkeet, joissa tallennetaan tämän päivän elämää, sen ilmiöitä ja niihin liittyvää aineellista kulttuuria joko konkreettisina esineinä tai niiden tallenteina.

Talvipäivän aikana kertynyt materiaali talletetaan museon kokoelmiin

Suomalainen talvipäivä –dokumentoinnissa tallentuu monipuolinen otos eri puolilla asuvien eri-ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten elämästä yhtenä arkisena keskiviikkona. Materiaali talletetaan perhettä dokumentoineen museon kokoelmiin, mutta tulevaisuudessa se tulee olemaan muidenkin museoiden käytettävissä. TAKO-yhteistyön nykydokumentointihankkeiden tuottama materiaali liitetään osaksi Suomi-kokoelmaa, josta muodostuu yhteinen kansallinen tallennekokoelma ja tietopankki.

Mitä talvisesta keskiviikosta tallentui?

Talvipäivä-dokumentoinnissa tallentui paljon eläkeläisperheen tavalliseen arkeen liittyviä asioita.

Valokuvia ja havainnointia tehtiin perheen kotona sekä paikoissa joissa päivän aikana asioitiin. Päivään mahtui muun muassa reseptin hakeminen terveyskeskuksesta, vesimittarin lukeman palauttaminen kunnantalolle, asiointeja kioskeissa, sekä paikallisessa että lähikaupungin ravitsemusliikkeissä sekä kodintavaroita myyvässä liikkeessä.

Päivän aikana tehtiin arkisia askareita: laitettiin ruokaa, pestiin pyykkiä, täytettiin lintulauta ja haettiin polttopuita, luettiin sanomalehteä, vastattiin sähköpostiin ja tutkittiin kaupan tarjouksia.

Perheen harrastukset näkyivät päivän kulussa. Pariskunnan vaimo osallistui aamulla kansalaisopiston "varttuneemmille naisille" suunnattuun liikuntaryhmään ja myöhemmin teki kotona englannin läksyjä seuraavaa päivää varten.

Keskiviikko oli ravipäivä, joten perheen mies tutki kotona ravilehteä, täytti raviristikkoa ja kävi illemmalla R-kioskissa palauttamassa veikkauskupongin.

Myös perheen 21-vuotias kissa tuli kuvatuksi useampaan otteeseen, niin sisällä kuin ulkonakin.

Ja samaan aikaan toisaalla

Esineiden säilytystiloissa järjestely ja hyllyjen täsmääminen esineiden koon mukaan jatkuu. Paikoilleen on päässy maatalouteen liittyviä työkaluja: kylvökone, tarkkuuskylvökone ja aura. Niiden yläpuolella on silppuhepo, joka alhaaltapäin katsottuna todella muistuttaa hepoa.

Myös sängyt ovat löytäneet oman hyllyvälinsä.Vierekkäin mahtuivat päästä vedettävä sänky ja patenttisänky.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 4: Esineille alkaa löytyä vakituisia paikkoja

2011-01-28T08:13:00.000-08:00

Museon säilytystilojen järjestely etenee kuin kerran liikkeelle lähtenyt vanha juna - hitaasti mutta varmasti. Tyyli on edelleen sama: hyllyjä tyhjennetään ja tavarat siirretään toiseen paikkaan, hyllyt puretaan, kannetaan uuteen sijaintiinsa ja rakennetaan uudelleen. Vaikka paljon joudutaan esineitä siirtelemään kiertävällä systeemillä paikasta ja hyllystä toiseen, ovat jotkin esineet jo löytäneet lopullisen paikkansa. Esimerkiksi sohvakalusto ja pari puusohvaa saivat oman paikkansa uudesta isosta hyllystä, jonka rakentamisesta oli kuvia viime viikon blogissa. Myös koulupulpetti ja kiertokoulun pöytä ovat saaneet paikkansa. Molemmat löytyvät kohdasta, johon tulee lapsiin, kouluun ja opiskeluun liittyvää esineistöä.

Puuesineiden säilytystilan peräseinältä purettiin pois puuhyllyjä ja rakennettiin tilalle metallisia. Puretut hyllyt rakennettiin uudestaan käsikirjaston hyllyjen jatkeeksi odottamaan luetteloitujen kirjojen ilmestymistä omien luokkapaikkojensa kohdille.

Paikkaan, missä ennen sijaitsi isoja kaappeja, rakennettiin siihenkin uudet hyllyt. Kaapit siirtyivät niiden tilalta keskemmälle huonetta. Uusiin hyllyihin siirtyivät kimpiastiat, pahvilaatikoihin pakatut pienesineet ja ne kaikki muut, jotka olivat olleet huoneen vastakkaisella seinällä hyllyissä, joista tuli kirjahyllyjä...

Kun esineitä siirretään, tutkitaan, puhdistetaan, luetteloidaan, digitoidaan, etsitään niille omat paikkansa ja lopuksi siirretään ne paikoilleen, tulee niistä vähitellen läheisiä. Niinpä esineitä ollaankin alettu kutsua kolmannessa persoonassa: mietitään mihin 'hänet' sijoitetaan, ei missä on 'sen' paikka.

Äes löysi oman kotinsa ylähyllyltä. Arkut asuvat päällekkäin kerrostalossa.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 3: Hyllyjä puuesineiden säilytystiloihin

2011-01-21T07:00:00.000-08:00

Puuesineiden säilytystilat kokevat suuren muutoksen uudelleen järjestelyissä. Tiloihin rakennettiin kaksi uutta isoa hyllyä ja aikaisemmat pienemmät hyllyt rakennetaan nekin uudelleen ja uusiin paikkoihin.
Ensin täytyi kuitenkin hyllyt tyhjentää. Isoimmat huonekalut ja muut suurikokoiset esineet siiirrettiin väliaikaisesti pois esineidensäilytystiloista. Hyllyjen kanssa työskennellessä tarvitaan tilaa ja työ täytyy pystyä tekemään esineitä vahingoittamatta. Siispä esineet sijaitsevat vähän aikaa alakerran säilytystilojen sijasta yläkerran näyttelytiloissa.

Kaikkia hyllyjä ei tyhjennetä yhdellä kertaa. Pienempiä esineitä siirretään vuoroaan odottaviin hyllyihin, joissa esineet säilyvät turvassa isompien hyllyjen purkamisen ja uudelleenrakentamisen ajan. Näin vältytäään siltä, ettei kaikki lattiatila täyty esineistä, joita pitäisi koko ajan väistellä ja varoa. Säilytystilojen järjestäminen onkin kuin pelaisi sitä peliä, jossa palaset täytyy siirtää tiettyyn järjestykseen, mutta jotta saisi palikan A sille kuuluvalle paikalle, täytyy palikat B, C ja D väliaikaisesti siirtää pois tieltä.

Kun säilytystilan keskilattian hyllyt saatiin tyhjennettyä, ne purettiin ja tila siivottiin.

Tilalle tuotiin (muista tiloista puretut) isot hyllyt, jotka kaikki puhdistettiin samalla, kun ne pystytettiin uudelleen.

Isoissa hyllyissä on tilaa muun muassa sohvakalustolle.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 2: Rekiä hyllyyn

2011-01-14T07:15:00.000-08:00

Ensimmäiset hyllyt on saatu rakennettua uudelleen - mittatilaustyönä. Säilytystilojen järjestäminen aloitettiin suurimmista ja raskaimmista esineistä. Kun ne nyt saadaan kaikki omille paikoilleen, ei niitä tarvitse siirtää ennen kuin jotain näistä esineistä tarvitaan näyttelyyn.

Kaikkein ensimmäisenä paikkansa sai kirkkoreki. Painavana esineenä se kuuluu itse oikeutetusti alahyllylle. Siitä se on myös helppo nostaa pois, kun näyttelyssä on tarvetta rekikyydistä kertomiseen. Tämä kirkkoreki onkin päässyt esille jo kaksi kertaa: Koiramäki-näyttelyn yhteydessä ja kun esiteltiin museon valmistamaa Liedon 650-juhlavuoden kaksipuolista ryijyä.

Kirkkoreen jälkeen jatkettiin edelleen reki-linjalla, mutta siirryttiin kulkuvälineistä metsätyön pariin eli tukkirekiin. Kirkkorekeä huomattavasti matalampina ja kevyempinä ne sijoitettiin ylemmille hyllyille.Vaikka pienet tukkireet eivät kovin paljoa painakaan, tarvitaan niiden käsittelyyn ja ylös nostamiseen monta kättä. Yksi otti vastaan hyllyn päällä (varmistaen, että itse pääsee sieltä esineitä vahingoittamatta poiskin, kun kaikki ovat paikoillaan) ja kolme nosti rekeä alhaaltapäin: yksi tikkailta ja kaksi maasta.

Säilytystilojen järjestämisessä onkin työtä monelle. Hyllyt pitää tyhjentää, purkaa, pyyhkiä ja rakentaa uudelleen. Kaikki esineet tarkastetaan, puhdistetaan ja tarvittaessa luetteloidaan ja digitoidaan. Ja sitten nostellaan omille kohdilleen uusiin hyllyihin, ja luettelointitietokantaan merkitään esineille uuden paikkamerkit. Tätä työtä ei tehdä pelkästään kahden vakituisen museomuurahaisen voimin.

Reet ovat päässeet paikoilleen ylähyllyille. Ja vielä on tilaa suksille tai mahdollisesti jollekin kelkalle.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 1: Muutoksia museon aukiolossa ja palveluissa

2011-01-05T04:42:00.000-08:00

Nautelankosken museo aloitti vuoden alussa talvisulun. Lauri Nautelan museo on suljettu 1.1. - 1.5.2011 välisenä aikana. Museo ja kahvio palvelevat tänä aikana rajoitetusti. Uusia ryhmävarauksia ei oteta sulkuajalle, mutta vuonna 2010 varatut tilaisuudet ja museovierailut järjestetään sopimusten mukaisesti. Myös tieto- ja kuvapalveluissa museon esine- ja valokuvakokoelmista on rajoituksia, museon kirjasto ja arkisto suljetaan asiakkailta. Ennen sulkua pyydetyt tietohaut ja kuvapalvelut hoidetaan sovitusti.

Satutunnit kotiseutumuseossa jatkuvat normaalisti joka kuukauden ensimmäinen tiistai, vaikka Lauri Nautelan museo on kiinni. Keväällä vapun jälkeen Nautelankosken museo palaa aukioloon sopimuksesta. Ryhmät ovat tällöin taas tervetulleita museovierailulle. Kesäaukiolo alkaa peruskoulujen kesäloman myötä.

Katse kokoelmiin

Alkuvuoden keskitymme kokoelmien luettelointiin ja esineiden säilytystilojen järjestämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikki säilytystilojen hyllyt tyhjennetään ja rakennetaan uudelleen. Esineet ja niiden kunto tarkistetaan. Tarvittaessa esineet puhdistetaan. Luetteloimattomat esineet luetteloidaan ja digitoimattomat kuvataan.

Esineiden paikka säilytystiloissa riippuu esineiden valmistusmateriaalista; jokaisella on omat vaatimuksensa ilmankosteuden suhteen. Puuesineille ja tekstiileille on omat huoneensa. Metallia sisältäville sekä lasi- ja posliiniesineille omansa. Kuvakokoelmat ja arkisto vaativat nekin omat säilytyspaikkansa.

Hyllyt rakennetaan esineiden koon mukaan niin, että tyhjää tilaa jää mahdollisimman vähän. Esineet järjestetään hyllyihin kansainvälisen OCM-luokituksen mukaisesti eli hyllypaikan määrää esineen käyttö. Systemaattisesti käytön mukaan järjestetyt säilytystilat ja niissä olevat esinemäärät ovat hyvin hallittavissa. Ja kun luetteloimattomat esineet saadaan luetteloitua ja pääkirjoihin luetteloitujen tiedot siirrettyä tietokantaan, on esineiden ja niiden tietojen etsiminen tietokoneelta nopeaa ja helppoa

Tekstin kirjoitti: museomanuenssi

Vko 51: Joulun aikaa

2010-12-23T03:14:00.000-08:00

Jokainen joulu rakentuu aina
edellisten joulujen muistoille.

Rauhallista joulua!

toivoo Nautelankosken museo

Vko 49: Koskikirkko

2010-12-12T13:07:00.000-08:00

Nautelankoskella on järjestetty koskikirkko joulukuun puolivälissä perjantai-iltana vuodesta 2003 lähtien.

Koskikirkko on lyhdyin valaistu jouluinen hartaushetki Nautelankosken museon pihapiirissä, kosken läheisyydessä.

Koskikirkko järjestetään yhteistyönä. Hartauden pitäjä tulee Liedon seurakunnasta, Liedon Asemanseudun omakotiyhdistys ry. hoitaa liikenteenohjauksen ja suurin osa koskikirkossa käytettävistä lyhdyistä on yhdistyksen omia. Nautelankosken museo huolehtii tapahtuman tiedottamisesta sekä käytännön järjestelyistä ennen ja jälkeen tilaisuuden.

Ensimmäisissä koskikirkoissa käytettiin valaistukseen ja tunnelman luomiseen sekä ulkotulia että myrskylyhtyjä. Nyt jo monen vuoden ajan on käytetty pelkästään myrskylyhtyjä. Ne ovat turvallisempia, helpompia sytyttää ja sammuttaa ja palavat paremmin tuulisella säällä.

Koskikirkon lyhdyt sytytettiin hyvissä ajoin ja vietiin niitylle rajaamaan aluetta, josta oli aiemmin päivällä luotu lumet hartauden pitämistä varten. Hartauspaikalla
johtavan polun varrella laitettiin myös lyhtyjä. Hartauteen voi jokainen osallistuja ottaa oman lyhdyn mukaansa.

Koskikirkkoon kokoonnutaan museon pihalle, josta siirrytään yhdessä papin johdattelemana hartauspaikalle. Hartauden puhujana oli tänä vuonna kirkkoherra Esko Laine.

Koskikirkossa laulettiin tuttuja Kauneimpia joululauluja: Joulupuu on rakennettu, Arkihuolesi kaikki heitä, Sylvian joululaulu sekä Maa on niin kaunis.

Tänä vuonna koskikirkkoa vietettiin pakkasessa, puhtaan hangen ympäröimänä. Tähdet loistivat yläpuolella ja taustalla kohisi vaimeasti Nautelankoski.
Samaa tunnelmaa ei voi kokea missään muualla.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 48: Selkokielikoulutus

2010-12-03T01:40:00.000-08:00

Turun museokeskus järjesti marraskuun alussa Turun linnassa koulutuspäivän selkokielestä museoiden työntekijöille. Kouluttajana oli Suomen todennäköisesti paras selkokieliasiantuntija, Pertti Rajala. Rajala on ollut tuomassa selkokieltä Suomeen jo 1980-luvun alussa, kehittänyt siitä asti selkokieltä ja sen käyttöä, työskennellyt selkokielikouluttajana sekä kirjoittanut useita kirjoja selkokielelle.

Selkokieli

”Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea/ja tai ymmärtää yleiskieltä.”

Yleiskieltä helpompitajuisempaa selkokieltä tarvitsevat eri käyttäjäryhmät. Selkokielestä on hyötyä esimerkiksi monille kehitysvammaisille, dementikoille, henkilöille, joilla on lukivaikeuksia sekä suomea vieraana kielenä opiskeleville, kuten maahanmuuttajille. Haittaa selkokielen käytöstä ei ole kenellekään.

Selkokielen kirjoitusohjeita

Selkokielisen tekstin tulee olla looginen, järjestyksessä etenevä ja helposti avautuva. Tekstissä kannattaa käyttää tuttuja, jokapäiväisiä sanoja ja välttää pitkiä tai monimerkityksisiä ilmaisuja, kielikuvia sekä lyhenteitä. Konkreettisuus ja esimerkit helpottavat ymmärtämistä.

Kieliopillisesti lauseiden tulee olla selkeitä eli niissä tulisi välttää vaikeita verbi- ja sijamuotoja, passiivia sekä pitkiä määriteketjuja. Suora sanajärjestys on helpompi hahmottaa kuin lauseenvastikkeet. Tutut asiat kannattaa sijoittaa lauseen alkuun ja uudet loppuun.

Selkojulkaisun ulkoasu

Selkokielisyys ei koske ainoastaan tekstin sisältöä ja muotoa, vaan ulottuu tekstin ulkoasuun asti. Selkotekstissä käytetään hieman suurempaa kirjainkokoa kuin yleistekstissä. Rivit ovat tavallista lyhyempiä ja välit ilmavampia. Yhdelle riville pyritään sijoittamaan aina yksi ajatus.

Selkokielisessä tekstissä ei yleensä käytetä tavutusta ja teksti on ladottu oikeasta reunasta liehuvaksi. Kaikki turha karsitaan pois tavoitteena yksinkertainen mutta tyylikäs taitto. Värien ja kuvien käyttöön on kiinnitettävä erityisesti huomiota, jotta niillä tuetaan tekstin sanomaa eikä vaikeuteta ymmärtämistä.

Selkokeskus

Selkokieltä netissä

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Nautelankosken museo

vko 47: Avoinna sopimuksesta

2010-11-26T05:11:00.000-08:00

Kesällä Nautelankosken museo on avoinna Liedon peruskoulujen kesäloman ajan sekä parina tapahtumapäivänä elokuun lopussa. Silloin museon yksittäiskävijöistä sekä kahvion ja puodin hoidosta huolehtivat kesäoppaat. Kun kausityöntekijät palaavat kouluihinsa ja opiskelupaikkoihinsa, museon säännöllinen aukiolo päättyy. Syksyllä museossa käy suuri joukko lietolaisia koululaisia, joiden museovierailut kuuluvat museon koululaisohjelmaan. Koululaispäivien jälkeen alkaa museon talvikausi, jolloin museo on avoinna sopimuksesta.

Kun ollaan auki sopimuksesta museo, kahvio ja puoti avataan yksittäiskävijöille aina mahdollisuuksien mukaan. Käytännössä lähinnä arkisin työaikaan, kun museon henkilökunta on paikalla. Yksinkertaisimmin sopimuksen avoinna olosta voi tehdä kuka vaan vaikkapa ohikulkumatkalla soittamalla museon ovikelloa. Museon ovet avataan ja kahviokin palvelee, vaikkakin pienemmällä valikoimalla kuin kesäkaudella.

Retkiryhmät, kokoukset ja yksityistilaisuudet

Talvikaudella museo ottaa vastaan myös ennalta tilattuja retkiryhmiä, joiden museovierailuun kuuluu usein opastetun kierroksen lisäksi joko kahvit tai ruokailu.

Museossa järjestetään myös kokouksia, palavereja, koulutuksia ja yksityistilaisuuksia, kuten erilaisia juhlia. Näidenkin tilaisuuksien ohjelmassa on yleensä tutustuminen museoon.

Pari viikkoa sitten museossa järjestettiin kirjailta, kun lietolainen esikoiskirjailija Rauni Kuronen juhlisti romaaninsa Omat tuvat ja yksinäiset pihat julkaisemista. Uusien kirjojen ilmestymistä on Nautelankoskella juhlittu aiemminkin. Esimerkiksi Virve ja Matti Haron kirjojen Kyliä ja ihmisiä – Liedon Kukkarkoski, Punittu ja Tursas vuosisadan saatossa sekä Kenttäpostia Syväriltä julkistamistilaisuudet vietettiin museossa. Myös Viri Teppo-Pärnän ja Aurajokisäätiön tekemää Tien lumo – Aurajoen maisematie -kirjaa on esitelty Nautelankosken museossa.


Talvikauden ensilumi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 46: Esinelainausta

2010-11-19T06:08:00.000-08:00

Ammatillisesti hoidetut museot Varsinais-Suomessa tekevät keskenään paljon yhteistyötä. Museoiden työntekijät tapaavat silloin tällöin yhteisissä koulutuksissa, kokoontumisissa ja ekskursioilla. Keskusteluyhteys muihin museoammattilaisiin on tärkeä. Kulttuurihistoriallisten museoitten työntekijöillä on yhdessä paljon tietoa ja kokemusta, joka keskenään jakamalla saadaan hyödynnettyä laajasti. Yhdessä pohtimalla voidaan kehittää uusia toimintamalleja, löytää ratkaisuja ja katsella asioita useammasta suunnasta kuin pelkästään oman väen kesken keskusteltaessa.

Aiemmissa blogeissa on kerrottu yhteisen kokoelmapoliittisen ohjelman työstämisestä. Ohjelman tekemisen myötä museoiden tiedot toistensa kokoelmista paranevat ja yhteyttä on helppo ottaa, jos tarvitaan esimerkiksi esinelainaa näyttelyyn. Esinelainaus on yleistä ja normaalia museoiden välistä yhteistyötä. Tällä viikolla Nautelankosken museosta lähti joulukuusen jalka lainaan Uudenkaupungin museoon.

Paperityöt ja valmistelut

Kun museoesine lainataan toiseen museoon, siitä täytetään lainalomakkeet – toinen lainaajalle ja toinen lainanantajalle. Lomakkeissa sovitaan laina-ajasta ja lainaan liittyvistä ehdoista. Lomakkeessa määritellään myös lainattavan esineen kunto lainaushetkellä. Jos esinettä ei ole aikaisemmin kuvattu, se yleensä kuvataan ennen lainaksi antamista. Näin säilyy parhaiten tieto esineen mahdollisista vaurioista ennen lainausta. Esineen lainaajalle voidaan antaa myös kaikki esineeseen liittyvät taustatiedot esimerkiksi luettelointilomakkeella, jotta esinettä voidaan parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntää näyttelyssä.

Pakkaaminen

Jotta museoesine voidaan kuljettaa toiseen museoon, tulee se pakata hyvin. Pakkaamisessa käytetään yleensä happovapaata silkkipaperia, kuplamuovia ja pahvia. Teippiä käytetään varoen, ettei teippikelaa painamalla vaurioiteta esinettä.

Pakkaaminen suojaa esinettä kulumiselta ja rikkoutumiselta kuljetuksen aikana. Tarvittaessa pakkausmateriaalista askarrellaan esineen osien ympärille laitettavia tukia ja suojia. Kun esineitä pakattaan laatikoihin, voidaan pakattujen esineiden väliin laitta styroksia tai muuta pehmustetta estämään esineiden liikkumista kuljetuslaatikoissa.

Kun esine on viimein suojattu joka puolelta ja paketti kaikkialta kiinni, on laina vihdoin valmis luovutettavaksi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 45: Museoalueen hoitoa

2010-11-11T06:19:00.000-08:00

Kun museo sijaitsee maaseudulla, kuluu museon hoitoon monenlaisia ulkotöitä eri puolilla museoaluetta. Useat työt, kuten lumenluonnit, hiekoitukset, ruohonleikkuut ja kitkemiset ovat tuttuja omakotitalossa asuville. Museoalueella työskenneltäessä näitä töitä tehtäessä on otettava huomioon alueen luonne ja sen asettamat vaatimukset. Esimerkiksi muinaismuisto- tai luonnonsuojelualueelle ei mennä päältä ajettavalla ruohonleikkurilla. Näihin kohteisiin lähdetään viikate olalla.

Aidan purkua ja ojanpientareen karsimista

Tämän kesän ja alkusyksyn aikana on purettu museon alueella olevat vanhat lammasaitaukset. Aitaukset ovat olleet käyttämättä jo muutaman vuoden, joten ne päätettiin poistaa kokonaan. Aitauksia on ollut sekä museon pihapiirissä, muinaismuistoalueella että luontopolun varressa. Kaikki aidan tolpat nostetttiin ylös maasta ja verkkoaita irrotettiin tolpista. Aidan tolpat ja verkkorullat tuotiin pois alueilta. Osa niistä on vielä hyväkuntoisia ja voidaan ottaa tarvittaessa käyttöön uudelleen.

Museon tien varrella ja parkkipaikan vieressä kasvaa ojanpientareella koivuja. Koivurivistöjen karsiminen on kesäkaudella usein työn alla. Liian tiheään kasvavat koivut poistetaan, pitkä ruoho leikataan ja helposti leviäviä pensaita karsitaan. Pajuja leikataan välillä alas ja näin niihin kasvaa pitkiä haarattomia oksia. Niistä on seuraavana vuonna helppo irrottaa niintä nyörinpunontaa varten.

Syystöitä

Koska museon pihapiirissä kasvaa useita koivuja ja niiden lisäksi erilaisia pensaita, riittää haravoinnissa työtä syksyisin. Lauri Nautelan museon vieressä oleva rinne niitetään loppukesästä tai alkusyksystä, kun niittykasvit ovat kukkineet ja ehtineet siementää. Näin seuraavanakin kesänä on luvassa runsaslajinen kasvisto, johon voidaan tutustua tarkemmin vaikka luonnonkukkaretkellä ennen juhannusta.

Pitkin kesää, mutta varsinkin syksyllä huolletaan työvälineitä. Ruohonleikkuri tarvitsee perusteellisen huollon ennen talvilepoa. Viikatteet ja erilaiset puutarha- ja oksasakset teroitetaan. Tarpeen mukaan teroitetaan myös sahoja viilan avulla. Teroittamisen jälkeen saha harotetaan.

Syksyn töihin kuuluu joka vuosi kotiseutumuseon valmistaminen tulevaan talveen: tuplat haetaan jälleen vintiltä ja laitetaan paikoilleen ikkunoihin. Tarkempi siivous ja mattojen pudistelu ulkona ovat myös tarpeen kesän aukiolon jälkeen.

Rakennusten lisäksi erilaiset rakenteet, kuten kivimuurit tai aidat, tarvitsevat säännöllistä huoltoa säilyäkseen ja pysyäkseen kunnossa. Tänä syksynä korjattiin muun muassa kotiseutumuseon edessä oleva riukuaita, joka oli osittain kaatunut ja hajonnut kesän aikana.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 44: Nykydokumentointikoulutusta

2010-11-05T07:08:00.000-07:00

Suomen museoliitto järjesti kuluvan viikon maanantaina Nykydokumentoinnin koulutuspäivän museoalan ammattilaisille Suomen kansallismuseossa. Nykydokumentoinnista on puhuttu museoissa ja museoiden kesken enenevässä määrin TAKO-yhteistyön alettua vuoden 2009 alussa. TAKO-yhteistyöllä tarkoitetaan kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyötä. Sen lähtökohtana on "ammatillisten museoiden kokoelmahallinnan kehittäminen selventämällä ja koordinoimalla niiden välistä työnjakoa."

TAKO-yhteistyöllä ennen kaikkea ohjataan museoiden tulevaa tallennustoimintaa tallennusvastuutyönjaon sekä nykydokumentointihankkeiden avulla. TAKO-yhteistyöstä voi lukea enemmän Museoviraston sivuilla olevasta ehdotuksesta tallennus- ja kokoelmayhteistyön organisoimiseks i.

Nykydokumentointi: teoriaa ja käytäntöä

Tutkija Antti Metsänkylä Suomen kansallismuseosta piti päivän ensimmäisen esityksen otsikolla Nykydokumentointi: mitä ja miksi. Metsänkylä kävi läpi nykydokumentoinnin historiaa museoissa sekä museoiden tekemän nykydokumentoinnin luonnetta. Museoiden nykydokulle ominaista on, että tietoa meidän omasta ajastamme otetaan talteen tieteellisin menetelmin. Tallennettu aineisto talletetaan museoiden kokoelmiin, jotta sitä voidaan käyttää luotaessa kuvaa omasta ajastamme. Tämän kuvan luomisen keinoja ovat näyttelyt ja erilaiset julkaisut. Vaikka nykydokumentointi on ilmiökeskeistä, on esineillä – ja museoilla niiden tallettajana - siinä oma roolinsa. Esineet ovat aina osa omaa aikaansa ja edustavat sen ilmiöitä. Esineet ovat nykydokumentoinnissa ja museoiden kokoelmissa tärkeitä niin konkreettisina esineinä kuin niiden tallenteina.

Esimerkkejä toteutetuista nykydokumentoinneista kuultiin kun amanuenssi Anne Ala-Pöllänen Helsingin yliopistosta esitteli merihistorian ja museologian oppiaineiden toteuttamia dokumentointiprojekteja. Dokumentoinnin kohteena ovat muun muassa olleet M/S Silja Serenade, Aker Yards sekä Helsingin veneilykulttuuri. Metodeina dokumentointiprojekteissa käytettiin paljon havainnointia ja haastatteluja, valo- ja videokuvausta sekä (kohteesta riippuen) esimerkiksi äänimaiseman tallentamista ja esinekeruuta. Esinekeruuta toteutettiin konkreettisten esineiden vastaanoton lisäksi dokumentoimalla esineitä käyttötilanteessa valokuvaamalla tai videoimalla.

Tietosuojakysymykset ja kolme esimerkkiä dokumentoinneista

Työväenmuseo Werstaan vs. museonjohtaja Teemu Ahola kertoi tiivistetysti nykydokumentointiin liittyvistä tietosuojakysymyksistä. Nykydokumentoinnissa ihmiset ja heidän toimensa ovat keskiössä. Silloin myös kertyvä materiaali sisältää henkilötiedoiksi luokiteltavaa tietoa ja mahdollisesti myös arkaluonteista tietoa, joiden keräämistä ja käyttämistä säädellään henkilötietolaissa. Dokumentointi tuleekin suunnitella tarkkaan, jotta dokumentoinnin kohteita osataan informoida riittävästi. Lähtökohtana on dokumentoitavan yksiselitteisesti antama suostumus. Tutkimuksessa mukana olevien tulee myös saada tieto siitä missä ja miten kertynyt materiaali säilytetään, mihin sitä käytetään, kenellä siihen on käyttöoikeus ja minkälainen on aineisto jatkokäyttö tutkimuksen jälkeen. Dokumentoitavien tulee myös voida halutessaan asettaa aineistolle käyttörajoituksia.

Päivän lopuksi kuultiin kolme erilaista esimerkkiä tämänhetkisestä nykydokumentoinnista. Tutkija Sanna Kupila Turun museokeskuksesta puhui otsikolla Tutkijoita tehtaalla! sekä pelastusdokumentoinneista että suunnitelluista nykydokuista. Tampereen museoiden museoamanuenssi Riitta Kela esitteli Solmua eli Tampereen museoiden sosiaalisen median palvelua verkossa. Ja viimeisenä intendentti Arja Hartikainen Saamelaismuseo Siidasta kertoi pohjoismaisten saamelaismuseoiden yhteishankkeesta, jonka aikana Suomessa dokumentoitiin saamelaisen nuorison elämää.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vk 43: Valokuvien luettelointia

2010-10-28T07:41:00.000-07:00

Opetusministeriön myöntämän Myytti-avustuksen turvin Nautelankosken museolle palkattiin kolmeksi kuukaudeksi tutkija luetteloimaan ja digitoimaan valokuvakokoelmaa. Projektin kestettyä nyt kaksi kuukautta, päätimme museon henkilökunnan kanssa kertoa siitä tämän viikon blogikirjoituksessamme. Tähän mennessä olen työskennellyt lähinnä Lauri Nautelan lahjoittamien valokuvien parissa, joista oli ennen projektin alkua luetteloitu vain murto-osa. Alussa lähes kahden muuttolaatikon kokoinen valokuvien pino on pikku hiljaa alkanut selkiytyä ja samalla jo edesmenneestä lietolaisesta, Lauri Nautelasta, ja hänen sukulaisistaan on tullut minulle hyvinkin tuttuja. Tutustumistani lietolaisiin henkilöihin ja maisemiin ovat auttaneet niin museon vakituinen henkilökunta kuin kentällä suoritettu havainnointikin. Lisäksi erityisen suurena apuna minulle on ollut Lauri Nautelan veljen vaimo Ritva Nautela, joka on käynyt tunnistamassa kuvien henkilöitä ja rakennuksia muutaman kerran. Jatkossa tarkoituksena on kutsua myös Liedon sotaveteraaneja tunnistamaan Lauri Nautelan sota-ajan valokuvia, sillä aihepiirin huomioon ottaen, he ovat parhaat asiantuntijat kertomaan keitä ja mitä kuvissa esiintyy.

Luettelointi

Ennen luettelointia kuvat skannataan.

Ennen luettelointia kaikki kuvat, diat ja negatiivit digitoidaan skannerilla, nimetään kokoelman mukaisella juoksevalla numeroinnilla ja tallennetaan niille varattuun kansioon verkkoasemalle. Luetteloitaessa kuva liitetään valokuvan esinekortin tietoihin. Tämän jälkeen luettelointiin käytettävän tietokannan lomakkeelle syötetään kuvan tekniset tiedot, kuten mitat ja tuleva sijainti säilytystiloissa. Muita tietoja ovat muun muassa kuvan sisältö, kuten siinä esiintyvät henkilöt, paikat ja esineet. Sanallinen kuvailu on tärkeä, sillä se mahdollistaa kuvan tunnistamisen, mikäli sen luettelonumero on jostakin syystä myöhemmin kadonnut kuvan yhteydestä. Lahjoittajan tiedot lisätään lahjoituksen mukana kulkevasta talletuslomakkeesta ja kuvan tarkempi omistus- ja käyttöhistoria selvitetään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi haastattelujen avulla. Luetteloidessa kuvan saama juokseva diaarinumero merkitään lyijykynällä kuvan taakse, mieluiten kulmaan, pienin kirjaimin. Mikäli kuvan kulma on taittunut ja vaarassa irrota (tai jo irronnut), merkitään numero molempiin osiin, jotta kuvan palaset eivät myöhemmän käytön yhteydessä joudu erilleen.

Doris -luettelointiohjelman sähköinen esinekortti.

Asiasanoitus

Valokuvaluetteloinnin tärkeimpiä tehtäviä on asiasanoitus, jonka apuna käytetään muun muassa teosta Yleinen suomalainen asiasanasto. Hyviä apuvälineitä asiasanojen etsimiseen ovat myös erilaiset internetistä löytyvät hakukoneet, kuten Kantapuu -museotietokanta, Tampereen museoiden Siiri-kuvatietokanta ja Museoviraston ylläpitämä kuvakokoelmat.fi -palvelu. Asiasanan tarkoitus on edesauttaa kuvan löytymistä, kun sitä haetaan sähköisesti siinä esiintyvien asioiden perusteella. Näin ollen onkin tärkeää, että asiasana on luetteloitaessa laitettu lomakkeelle juuri siinä muodossa kuin jossa se esiintyy asiasanaluettelossa.

Käsittely

Valokuvia käsitellään kuten muitakin museoesineitä: varovaisesti ja rauhallisesti, puhtain puuvillahansikkain. Työtasojen, kuten kirjoituspöydän, puhtaanapito on tärkeää, sillä jopa ilmastointilaitteen puhaltama hienojakoinen pöly voi naarmuttaa herkkää kuvapintaa. Vain hetkisen lattialla ollut käsilaukkukin voi pöydälle laskettuna tuoda mukanaan hiekkaa, joten vieraiden esineiden joutumista luettelointiin käytettävälle tasolle tulisi välttää. Tämän vuoksi onkin tärkeää puhdistaa pöytätasot ja työvälineet säännöllisesti.

Säilytys

Aiemmin kuvat liimattiin pahvikorteille.

Säilytettäessä valokuvat pakataan yksittäin arkistokelpoiseen eli happovapaaseen paperiin tai aukkokartonkeihin, jonka jälkeen ne sijoitetaan arkistolaatikkoon. Aiemmin käytettyä kuvien liimaamista pahvialustaan ei enää suositella, sillä nykyään kuvat pyritään pitämään mahdollisimman hyvin alkuperäisessä asussaan. Säilytyslaatikkoon on hyvä merkitä lyijykynällä sen sisältämien kuvien numerot, jotta yksittäinen valokuva löytyy sitä etsittäessä helpommin. Säilytystiloissa ei tulisi käyttää uusia puuhuonekaluja, sillä niistä saattaa haihtua ilmaan valokuville haitallisia yhdisteitä. Jotta valo ei pääsisi haalistamaan kuvia, on säilytystila usein suunniteltu kokonaan ikkunattomaksi ja siellä pidetään keinotekoista valoa päällä ainoastaan kun tiloissa ollaan. Tilojen puolestaan ei tulisi sijaita kellarissa, sillä usein kellaritilojen päällä kulkevat vesijohdot aiheuttavat tällöin vesivahingon vaaran. Tämän vuoksi kuvia ei myöskään saisi säilyttää suoraan lattian tasolla, vaan kaikki valokuva- ja arkistomateriaali tulisi sijoittaa hyllyille tai paloturvallisiin arkistokaappeihin hieman lattiapinnan yläpuolelle. Uusimmissa, nimenomaan museokäyttöön suunnitelluissa rakennuksissa tämä seikka on usein otettu huomioon ja näissä säilytystilat voivatkin turvallisesti sijaita myös kellarissa. Lämpötilan tulee valokuvien säilytykseen käytetyssä säilytystilassa olla 18⁰C ±2⁰ ja suhteellisen ilmankosteuden 30-40 % ±5 % RF. Edellisten tulee myös pysyä vakaina, sillä kosteuden ja lämpötilan muutokset saattavat itsessään olla haitallisia valokuvien säilyvyydelle.

Arkistotilojen kosteustasapainoa tarkkaillaan mittarilla.

Kirjallisuutta:

Tidens tand, Förebyggande konservering. Riksantikvarieämbetet 1999. (redaktör Monika Fjaestad). Artikkeli Pappersdokument. (kirj. Lars Björdal).

Kuvat kunniaan. Museovirasto 1978. (toimittaneet Sirkku Dölle, Thomas Ehrström, Raimo Fagerström ja Timo Syrjänen)

Valokuvien arkistointi. KR-kirjat Oy, 1982. (toimittaneet Sirkku Dölle, Kaija Miettinen ja Pekka Punkari)

Museonhoidon opas paikallismuseoille. Museovirasto 1985.

Tekstin kirjoitti: museossa kuvaprojektin parissa työskentelevä määräaikainen tutkija

Nautelankosken museo

Vko 42: Oppimassa haastatteluista ja Liedon kirkon historiasta

2010-10-22T07:31:00.000-07:00

Nautelankosken museon henkilökuntaa oli viime viikolla saamassa oppia muistitiedon keruusta ja tallentamisesta sekä Liedon kirkon historiasta.

Muistan vielä?

Turun museokeskus järjesti Muistan vielä? – Muistitiedon keruu ja tallentaminen –koulutuksen Turun linnassa.

Koulutustilaisuudessa käsiteltiin kuuden esityksen avulla muistitiedon ominaislaatua, haastattelujen käytäntöjä ja käytännön esimerkkejä muistitiedon tallentamisesta ja käytöstä.

Päivän aluksi folkloristi, FT Anne Heimo Turun yliopistosta kertoi muistitietotutkimuksesta, muistitiedosta ja muistelemisesta, muistitietoaineistolle tyypillisistä piirteistä sekä kokemuksen muokkautumisesta kertomukseksi ja kerronnan fuktioista. Esityksen lopussa Heimo käsitteli vielä tutkimusetiikkaa.

Tutkija Eeva Mikola Varsinais-Suomen maakuntamuseosta esitteli Paikallismuseoiden muistitietokeruuta, jossa haastatellaan museoiden omaa henkilökuntaa ja aktiiveja. Amanuenssi Susanna Hujala Turun museokeskuksesta kertoi taiteilijahaastatteluista ja myöskin museokeskuksessa työskentelevä tutkija Anneli Sorvoja Turun museokeskuksen työntekijöiden haastattelukäytännöistä. Loimaalaisista ahkerina kertojina –esityksessään FK Raija Kouri Loimaa-Seurasta valotti käytännön esimerkein muistitiedon keruuta ja hyödyntämistä oman mittavan haastattelijakokemuksensa perusteella.

Liedon kirkon historia

FT, dosentti Markus Hiekkanen luennoi Liedon kirkossa aiheesta
Liedon kivikirkko – keskiaikainen temppeli ja sen vaiheita.
Tilaisuus oli avoin yleisöluento.

Hiekkanen aloitti luentonsa rautakauden lopun tilanteesta Varsinais-Suomessa ja Liedossa. Hiekkasen mukaan seurakuntia alettiin perustaa jo 1200-luvun alkupuolella ja Liedon seurakunnan perustaminen kuuluu tähän organisoitumisen ensimmäiseen vaiheeseen. Seurakunta tarvitsi toimiakseen kokoontumispaikan, joten kirkot kuuluvat jo seurakuntien historian alkuvaiheisiin.

Liedon seurakunnasta ensimmäiset varmat tiedot ovat vuodelta 1331, mutta Hiekkanen arvelee, että seurakuntatoimintaa oli jo sata vuotta aikaisemmin. Koska Liedon kirkko ei todistettavasti ole rakennettu 1300-luvulla, Hiekkanen uskoo, että kivikirkkoa on edeltänyt useampi puukirkko.

Väitöskirjassaan Suomen keskiaikaisista kivikirkoista (1994) Markus Hiekkanen tulkitsi, että Liedon kirkko olisi rakennettu noin vuoden 1500 tienoilla. Väitöskirjan julkaisemisen jälkeen pystyttiin teettämään dendrokronologinen ajoitus kirkosta otetuista hirsinäytteistä. Niiden perusteella Hiekkanen olettaa Liedon kirkon kuuluvan vuosien 1470–1480 aikana rakennettuihin kivikirkkoihin. Varmaa on, että kirkon rakentaminen on aikoinaan jäänyt kesken. Asehuoneessa on edelleen näkyvissä jäljet, joiden perusteella voidaan päätellä, että asehuone on aiottu holvata tiiliholvilla. Keskeneräisyydestä kertovat myös kirkon vaatimaton maalauskoristelu. Koristeellisimmat maalaukset holviruoteissa ja kuorin pilareissa edustavat barokkia ja ne on maalattu luultavasti 1660-luvulla.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 41: Pohjoismaista yhteistyötä

2010-10-14T06:08:00.000-07:00

Nautelankosken museo on tehnyt viime viikkoina pohjoismaista yhteistyötä. Museon johtaja on osallistunut sekä Norsamin eli pohjoismaisten kulttuurihistoriallisten museoiden nykyajan lähimenneisyyden tallennuksen ja tutkimuksen verkoston järjestämään työpajaan (workshop) Tanskassa sekä Varsinais-Suomen museot ry:n järjestämään opintomatkaan Norjassa.

Leipä Pohjolassa - Bröd i Norden

Leipä Pohjolassa -projektin tämänkertainen yhteispohjoismainen kokoontuminen pidettiin Kööpenhaminassa (edellisestä kerrottu blogissa viikolla 17). Workshopin paikkana oli Meyers Madhus.Siellä pidettiin leipään liittyviä luentoja sekä työpaja, jossa opeteltiin leipomaan paikallisia tanskalaisia leipiä. Workshopiin osallistui museotyöntekijöitä isäntämaan Tanskan lisäksi Ruotsista, Norjasta, Islannista, Virosta ja Suomesta. Suomen museoista olivat edustettuina Työväenmuseo Werstas, Suomen maatalousmuseo Sarka, Suomen kansallismuseo, Turun museokeskus sekä Nautelankosken museo.

Eskareitten leipä

Nautelankosken museo on pyytänyt Leipä Pohjolassa -projektin yhteistyökumppanikseen museota lähinnä olevan esikoulun. Projektin aikana eskarilaiset käyvät museon vesimyllyssä ja kotiseutumuseossa tutustumassa miten ennen viljasta saatiin jauhoja ja jauhosta leivottiin leipää. Museovierailujen jälkeen lapset tuottavat leipään liittyvistä kokemuksistaan sekä piirtäen että kertoen materiaalia, josta museo koostaa digitaalisen kertomuksen. Museovierailuista otetaan myös valokuvia.

Ensimmäisellä vierailulla tutustuttiin vesimyllyn toimintaan sekä myllyssä sisällä että ulkona ja käytiin kotiseutumuseo tuvassa kurkistamassa leivinuuniin.

Opintomatka Norjaan

Varsinais-Suomen museot ry. järjesti nelipäiväisen opintomatkan Norjaan. Alkuperäisen suunniteman mukaan Norjassa piti vierailla jo huhtikuussa, mutta Islannin tulivuoren purkautuminen muutti matkasuunnitelmat, kun lentokone ei päässyt nousemaan kentältä.

Matkan pääkohteena oli Norsk Folkemuseum Oslossa. Siellä museopedagogi Siv Garles Sjåland sekä osastonjohtaja Marit Berg kertoivat Fokemusemuin koululaistoiminnasta ja museopedagogiikasta. Muita tutustumiskohteita olivat muun muassa Kon-Tiki Museum, Viikinkilaiva-museo ja Henie Onstadin taidekeskus. Osallistujia opintomatkalla oli yhteensä kahdeksan, matkan johtajana maakuntamuseotutkija Eeva Mikola Turun museokeskuksesta.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 40: Retki linnavuorelle

2010-10-08T02:22:00.000-07:00

Viime viikolla olimme museoväen yhteisellä retkellä kohteenamme Kaskalan linnavuori. Linnavuoren paikantamisen apuna meillä oli kartta sekä Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä löytyvät koordinaatit. Ajomatkaa museolta Kaskalaan oli muutama kilometri. Kävelymatkaa ei ollut paljoa ja yllättävän nopeasti olimme linnavuoren laella. Kiipeämistä ei juurikaan ollut, koska saavuimme vuorelle sellaisesta suunnasta, että maasto oli jo automatkan aikana kohonnut jonkin verran ja nousimme vuoren laelle loivaa rinnettä pitkin.

Vuoren laella kerrattiin muinaisjäännösrekisterin
kertomat tiedot linnavuoresta.

Kaskalan linnavuori

Kaskalan linnavuori on kahteen mäkeen jakautuva esihistoriallinen muinaislinna. Retkemme kohteella, pohjoisemmalla kalliomäellä, on edelleen osittain jäljellä mäen keskikohdan poikki kulkeva kivivalli. Se on rakennettu suurista kivistä ja on parhaimmillaan parin metrin levyinen.

Kaskalan linnavuori on tunnettu jo kauan. Ensimmäisen kerran linnavuorta kävi tutkimassa Appelgren jo vuonna 1886. Muinaisjäännösrekisterissä Kaskalan linnavuori on lajiltaan kiinteä muinaisjäännös, tyypiltään puolustusvarustus, tarkemmin muinaislinna. Kallion etelän puoleisella penkereellä on paljon irtokiviä, joukossa melko isojakin lohkareita. Vuoren länsireuna putoaa jyrkästi alaspäin.

Vaikka linnavuori ei ole puhtaaksi perattu paljas linnavuori, oli näkymät puiden välistä alas viljavaan laaksoon ja kohti Aurajokea huikeat. Koska kivivallien jäänteet ja suuret irtokivet erottuivat selkeästi metsittyneestä vuorenrinteestä oli vuorella seistessä helppo luoda mielikuvaa aiemmista jykevistä vallituksista. Kaskalan linnavuori on arkeologisesti mielenkiintoinen ja melko helposti saavutettava tutustumisen arvoinen kohde.

Kauniita syyspäiviä!

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 39: Työelämään tutustumista museossa

2010-10-01T04:28:00.000-07:00

Tulin Nautelankosken museoon viikoksi harjoittelemaan syyskuun lopussa, ja nyt kun harjoittelu on loppupuolella niin olisi varmaan jo aika kertoa siitä.

Käyn Liedon Keskuskoulun yhdeksättä luokkaa, ja olen valinnut vapaaehtoisiksi valinnaisaineiksi saksan kielen sekä ATK-ajokortin. Kaksi yhden viikon kestävää työelämään tutustumisjaksoa kuuluu pakollisena oppilaanohjaukseen osana sen kurssia. Tarkoituksena on siis tietysti tutustua työelämään ja, niin kuin sanotaan, ”sen haasteisiin”.

Hain harjoitteluun juuri Nautelankosken museoon koska halusin päästä kokeilemaan jotain erikoisempaa. Hyvin suuri osa yrityksistä, joista voi hakea tet-paikkaa, ovat jollakin tavalla kauppoja. Muunlaisissa työpaikoissa usein työtehtävät ovat liian vaarallisia tet-harjoittelijalle. Joten ajattelin, että jos menisin esimerkiksi ensin museoon ja sitten kauppaan, oppisin siinä enemmän kuin menemällä vaikka molemmilla kerroilla kauppaan.

Tällä tavalla sitä saa selville, miten paljon harjoittelupaikkani eroavat toisistaan enkä tarkoita tällä vain siten mitä näissä paikoissa tehdään työksi, vaan myös niitä arkisia asioita kuten työaikoja, yhteisiä sääntöjä, työn vakavuutta ja muita vastaavia asioita, jotka vaihtelevat.

Kun tulin hakemaan tet-paikkaa Nautelankosken museosta, ajattelin, että täällä tehdään aika lailla yksipuolisesti töitä ja että pääsisin ehkä ainoastaan siivoamaan. Mutta yllätyin positiivisesti, kun pääsin tekemään muun muassa erilaisia ATK-hommia, joita en uskonut täällä ollenkaan tarvitsevan. Pääsin litteroimaan eli kuuntelemaan näyttelyä varten tehtyä haastattelua kirjoittamalla tietokoneelle kaiken, mitä haastattelussa puhuttiin. Litterointi oli melko hidasta puuhaa, koska asiat piti kirjoittaa juuri niin kuin ne sanottiin.

Litterointia

Pääsin lisäksi tutustumaan luettelointiin eli siirtämään tietoja pääkirjasta tietokantaan sekä päivittämään museon nettisivua koodaamalla. Sisälläkään ei tarvinnut joka päivä kököttää, kun jo heti ensimmäisenäkin päivänä lähdin museoväen kanssa retkelle Kaskalan linnavuorelle, vaikkakin linnavuoren juurelle piti autolla ajaa. Eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi, loppuviikosta pääsin myös ulos valokuvaamaan museoaluetta. Sisällä sain myös digitoida museoesineitä, eli valokuvata niitä ja tallentaa kuvat museon luettelointitietokantaan.


Museoesineitä käsitellään hanskat kädessä.

Lisäksi voisi kertoa, että sain olla myös mukana siinä, missä itse olin viimeksi noin neljä vuotta sitten, eli seurasin kuinka muinaistekniikan koululaispäivillä 5.-luokkalaiset kiersivät museota. Ulkona olin mukana tarkkailemassa heidän nuotionsytytystaitoja, kalliomaalausta sekä jousiammuntaa. Sain myös itsekin kokeilla jousiammuntaa pitkästä aikaa.

Kaiken kaikkiaan viikko Nautelankosken museossa on mennyt erittäin mukavasti ja nyt tiedän, että museossa, jos ei suuressa niin ainakin pienessä, onkin todella monipuolisesti erilaisia tehtäviä.

Tekstin kirjoitti: Museossa harjoittelussa ollut 9-luokkalainen